Kiitos!

On ollut täällä blogin puolella hiljaiseloa. Tuntuu ettei ole uutta sanottavaa,  elämä rullaa eteenpäin. Saatan ehkä joskus käydä kirjoittamassa, mutta nyt ainakin toistaiseksi pistän niin sanotusti pillit pussiin.
Suuri kiitos kaikille, jotka olette käyneet lukemassa ja kommentoimassa! <3

Be strong!

Kivi

Enkeli sai viimein haudalleen kiven. Kaunis, yksinkertainen, ei mitään turhia krumeluureja. Mutta silti erityinen, erilainen, ei ihan perinteinen kivimalli. Prinsessalle prinsessakivi.
Nyt kun haudalla on kivi, tapahtuma konkretisoitui taas jollain uudella tavalla. Nyt kaikki on valmista, kaikki on tehty. Elämä meni nyt vain näin, piste.
Siinä lepää meidän pieni tyttö, pojan pikkusisko, meidän kaikkien rakas. Meidän enkeli.

Tapahtui töissä

Kohtaus töistä: Perhe tulee tuomaan 5-vuotiasta poikaansa harrastukseen. Olen ryhmää ovella vastassa. Perheen isän olkapäällä tuhisee noin 3 viikkoinen tyttövauva. Pienessä kippurassa, puettuna punaiseen. Yritän olla katsomatta, olla kiinnittämättä huomiota.
Tunnin jälkeen poikaa tulee hakemaan äiti vauvan kanssa. Vauva on vaunuissa, ei näkyvillä. Huokaisen helpotuksesta, nyt ei tarvitse nähdä häntä. Poika kuitenkin haluaa esitellä vauvan minulle ja hihkaisee ylpeän isoveljen innolla: "Katso, eikö olekin kaunis vauva!" No, enhän voi tuottaa pienelle pojalle pettymystä, pakko katsoa.
"Onhan se, kaunis vauva..."

Pikkumaista

On ollut nyt vähän hiljaiseloa täällä. Olen tehnyt lyhyttä sijaisuutta, ollut töissä muutamana päivänä viikossa. Vaikka työpäiviä ei olekaan ollut kuin muutama viikossa, niin silti tuntuu, että on ollut kovasti hulinaa. Ei ole oikein enää iltaisin jaksanut keskittyä koneen ääreen.
Tämä työjakso on kuitenkin tuntunut ihan hyvältä. Saa väkisinkin muutakin ajateltavaa, pääsee vähän muihin ympyröihin.

Olen tässä viime aikoina miettinyt, että onko pikkumaista olla innostumatta tai iloitsematta muiden raskausuutisista. Ihan lähimpien ystävien uutisista nyt olisin onnellinen. Ilman muuta. Vaikeuksia kun löytyy muiltakin tällä vauvasaralla. Mutta en vain pysty iloitsemaan puolituttujen tai ei niin läheisten ihmisten raskausilmoituksista. Huonoa käytöstä? Pikkumaista? Itsekästä? Kaameaa kateutta tai katkeruutta?
Ehkäpä, mutta tunteilleen ei voi mitään. Sanon suoraan, että koen, että minulla on siihen jollain tapaa oikeus. Minun ei tarvitse iloita, koska se kouraisee edelleen liian syvältä. He saavat onnen, me emme.
Elämä ei ole reilua.

Päivän ja yön mietteitä

Tänään on jostain syystä pyörinyt useaan otteeseen mielessä kysymys: miksi? Miksi juuri meille piti käydä näin? Kysymys johon ei meidän kohdalla saada koskaan vastausta. Ja jota juuri tästä syystä on edes aivan turha miettiä. Mutta mietinpä kuitenkin, aina silloin tällöin.

Näin viime yönä unta, että olin menossa johonkin ultraan ja lääkäri totesi, että "kyllä siellä hyvinkin voi olla kaksi alkiota". Heräsin harmikseni liian aikaisin enkä ehtinyt sitten nähdä oliko vaiko eikö ollut. Ihme unia. Tiedä mistä nuokin aina kumpuaa.

Onni

Eilen oli todella mukava päivä. Puuhailimme ihan arkisia juttuja: pestiin pyykkiä, siivottiin, käytiin kaupassa, laitettiin ruokaa, leikittiin. Poika, minä ja mies. Ihan tavallinen perhe. Pitkästä aikaa oli tunne, että ehkä emme olekaan koko loppuelämäämme vain suurta surua mukanamme kantava perhe, vaan voimme välillä tehdä ihan tavallisen perheen arkisia asioita. Miettimättä hautakynttilöiden ostoa tai hautakivien malleja tai mahdollista uutta raskautta ja sen tuomaa pelkoa. Toki suru on ja pysyy, niinkuin kaipauskin, mutta sen ei ehkä tarvitsekaan tuntua taakalta.
Jos olen jotain tästä oppinut, niin sen, että elämä on tässä ja nyt. Ei huomenna, ei eilen, vaan nyt. Kliseistä, mutta totta. Juuri eilen tavoitin tuon nyt-hetken. Ripustin pyykkiä ja katselin kun poika leikki keskittyneesti itsekseen,  mies laittoi ruokaa. Valtava onnen tunne tulvahti läpi. Tällaista elämän pitäisi olla, pieniä arkisia asioita. Rauha sydämessä ja mielessä.

Me

On todella surullista huomata kuinka paljon meitä kohtukuoleman kokeneita perheitä loppujen lopuksi onkaan. Tuntuu, että koko ajan putkahtelee tietoisuuteen uusia tapauksia. Jonkun kaverille tai kaverin kaverille on käynyt samoin tai sitten blogia käy kommentoimassa uusi, saman kokenut ihminen. Erittäin surullista ajatella, että koko ajan joku muukin tuolla jossain kamppailee tunteidensa kanssa. Pyrkii eteenpäin, selviytymään arjesta. Toisaalta se on myös tavallaan lohduttava ajatus, ei tarvitse olla tunteidensa kanssa yksin, joku muukin ymmärtää aivan täysin mitä itse käy läpi.
Eteenpäin on mentävä, the show must go on.

"The show must go on!
The show must go on!
Inside my heart is breaking,
My make-up may be flaking,
But my smile still stays on."
-Queen: The show must go on-

Neljä kuukautta

Huomenna, tasan neljä kuukautta. Toisaalta tuntuu, että kaikki on tapahtunut jossain valovuosien päässä. Jossain unessa, toisessa elämässä. Tuntuu, että aika on mennyt nopeasti. Arki ja päivät kuluvat erilaisissa touhuissa. Käydään töissä, hoidetaan poikaa, jatketaan elämää.
Todellisuudessa aikaa on kulunut ihan hirmuisen vähän. Pitäisi siis muistaa olla itselleen armolllisempi joissain asioissa. Neljä kuukautta on lyhyt aika.

Suru

Välillä tuntuu raskaalta ajatella, että suru kulkee tästä eteenpäin aina, koko loppuelämän, meidän mukana. Vaikkakin se varmasti laimenee ja helpottaa vähän otettaan, niin ei se tule koskaan enää kokonaan poistumaan. Aina puuttuu yksi. Aina on mielessä sen vuoksi haikeus.
Välillä se, ajatus että tämä tunne on aina läsnä, tuntuu taakalta. Mutta sen kanssa on vain pakko oppia elämään.

"Surua kyynelin kastella täytyy,
jotta se puhkeais kukkaan.
Helli ja hoivaa, varoen vaali
ettei se menisi hukkaan.

Pois älä oveltas käännytä koskaan
suru jos koputtaa milloin.
Pyydä se sisälle, syötä ja juota,
tarjoa yösija silloin.

Sitten kun kukkanen kesän on nähnyt
hajoaa se maahan multaan.
Näät se silti kukkana aina,
muistot on kalleinta kultaa.
Eikä sun vieraasi asumaan jäänyt
lähti se muualle matkaan.
Vielä se tulee mennäkseen jälleen
lähemmäs kuin aavistatkaan.

Se mitä kunniavieraasi kertoo
kätke se sydämees tarkoin.
Ei niitä oppeja kirjoista löydä,
ei ostaa voi miljoonin markoin.

Itkuja varten on ihmisen silmät,
vierikää kyyneleet.
Tuleehan tuolta se toinen päivä
kun on kepeät askeleet."
-Jenni Vartiainen: Suru on kunniavieras-

Leikkikaveri

Haluaisin saada pojalle pikkusisaruksen; elävän pikkusisaruksen; leikkikaverin,  jonkun jonka kanssa jakaa tämä maailma. Tuntuu välillä niin kurjalta kun joutuu sanomaan pojalle ettei ehdi juuri nyt leikkimään. Välillä kun pitäisi saada kotitöitäkin tehtyä.
Hetkittäin minulla on toiveikas ja jollain tapaa luottavainen olo. Silloin uskon, että me saamme vielä vauvan ja kaikki menee hyvin. Toisinaan kuitenkin iskee pelko, että mitä jos me emme enää saakaan vauvaa, jos en vaan tule enää raskaaksi. Mitä me sitten teemme? Tiedän, että se olisi taas uusi kriisi käsiteltäväksi.
Yritän olla miettimättä sitä liikaa. Yritän ajatella, että kyllä luonto tämän kaiken tuskan ja surun meille vielä hyvittää. Se on keino päästä eteenpäin.

Jos enkeli olisi tässä

Nyt on pyörinyt paljon, eri tilanteissa, mielessä, että miltä tämä ja tämä tilanne tuntuisi jos enkeli olisi mukana. Kuinka erilaista meidän elämä olisi?
Esimerkiksi vähän aikaa sitten olimme lähdössä valmistujaisiin. Mietin valmistautuessamme, että nyt saisimme pukea enkelille jonkun kauniin mekon. Tai pojan kanssa puistossa ollessa mietin, että enkelin kuuluisi nyt nukkua samaan aikaan päiväuniaan vaunuissa puiston laidalla.

Monesti vaunuja työntäessä tulee mieleen, että minun pitäisi nyt työntää sisarusvaunuja. Pystyn kuvittelemaan vaunut eteeni, pojan ja enkelin kyytiin vaunuihin. Yritimme viime vuoden loppupuolella myydä vanhoja vaunujamme ja katselimme samalla uusia sisarusvaunuja tilalle. Onneksi emme saaneet vanhoja myytyä emmekä ehtineet ostaa uusia. Nyt olisikin ollut kiva jos käsissä olisi ollut sisarusvaunut, joiden toinen osio huutaisi koko ajan tyhjyyttään.
Vaikkakin sen tyhjän paikan näkee kyllä silti, koko ajan, joka paikassa. Siinä kuuluisi olla enkeli.

Lapsimessut

Kävimme tänään kaikkien kohtukuoleman kokeneiden vanhempien unelmapaikassa: lapsimessuilla! Ja vieläpä ihan omasta vapaasta tahdosta.  Ihmisiä oli todella paljon, vauvasta vaariin. Mutta täytyy sanoa, että eipä tuntunut missään. Ei haitannut raskausmahat, ei pienet vauvat, ei odotusaikaan liittyvät näytteilleasettajat. Päinvastoin,  oli oikein hauska päivä!
Välillä näinkin.

Iltarukous

Puhelimeni avauskuvana on enkelin kuva. Joka ilta katson kuvaa ja silittelen enkelin poskea. Luen mielessäni hänelle iltarukouksen ja toivotan hyvää yötä. Aivan samalla tavalla kuin luen pojalle (tosin ääneen) joka ilta. Ja aivan samalla tavalla kuin luin enkelille jo raskausaikana. Silittelin mahaa ja mielessäni sanoin iltarukouksen ja hyvän yön toivotukset. Haluan jatkaa tuota tapaa.
Minun ja enkelin juttu.

Toivoisin...

Mitä toivoisin...
Maailmanrauhaa?
Lottovoittoa?
Kauneutta?
Laihuutta?
Ikuista onnea?
No miksipä ei, kaikki oikein toivottavia asioita. Mutta ihan eniten tällä hetkellä toivoisin kuitenkin elävää vauvaa. Tyttövauvaa.

Ulkokuori

Mitä näen peilistä?
Näen 32-vuotiaan naisen, kahden lapsen äidin, avovaimon.
Näen kasvot, joissa on jo ehkä hentoisia ilo- ja surujuonteita, tummat silmänaluset.
Näen hiukset,  jotka kaipaisivat vähän uutta väriä kunhan vain saisi aikaiseksi varata kampaajan.
Näen ihon, jossa on muistoina muutamia tatuointeja vuosien varrelta.
Näen vartalon, josta ensimmäisenä silmiin pistää vielä vähän iso ja pyöreä maha, joka on kantanut sisällään kaksi lasta.

Mitä näkee tuntematon ihminen?
Hän näkee vähän reilu kolmekymppisen, kulahtaneen kotiäidin. Hän näkee yhden lapsen äidin, joka ei reppana ole saanut itseään kuntoon yhden lapsen syntymän jälkeen.

Mitä tuo tuntematon ei tiedä?
Hän ei tiedä, että olen kahden lapsen äiti.
Hän ei tiedä, että olen synnyttänyt toisen lapseni vähän reilu kolme kuukautta sitten.
Hän ei tiedä,  että tuo toinen lapsi syntyikin kuolleena.
Mistäpä hän voisikaan tietää.

Nuo muut

Miksi nuo muut saa elävän vauvan, mutta me ei?
Miksi nuo muut onnistuu, mutta me ei?
Miksi nuo muut saa olla onnellisia,  mutta me ei?
Miksi nuo muut, mutta me ei?
Miksi? Ikuinen kysymys, johon ei saa koskaan vastausta.

Tatuointeja, hautakiviä ja vähän muutakin

Pitkästä aikaa olen taas täällä.  On tuntunut ettei ole oikein mitään sanottavaa,  ei ole jaksanut tulla kirjoittamaan. Mutta nyt: I'm back!

Viime viikko sujui hyvin. On ihanaa kun aurinko paistaa ja on selkeästi kevät! Saimme tiistaina kauan odottamamme tatuoinnit. Nyt on molemmille lapsille, pojalle ja enkelille, omat tatuoinnit. Minulla käsivarressa ja miehellä pohkeissa. Olin jo enkelin raskauden aikana miettinyt, että sitten kun enkeli on syntynyt,  niin menen ottamaan kolmannen tatuoinnin. Sitten kun kävi niinkuin kävi, niin tuli jo sairaalassa vahva tunne, että nyt minun on saatava se tatuointi. Niinpä varasimme ajat jo silloin kun kävimme hoitamassa hautajaisasioita. Nyt on sitten lapset ihan konkreettisesti iholla, koko loppu elämän.

Kävimme myös viime viikolla katsomassa hautakivimalleja. Tilasimme kahdesta kivestä luonnokset ja niitä nyt sitten odottelemme.

Ensi syksyn työkuviotkin alkavat pikkuhiljaa selvitä. Asiat, ja elämä, menevät eteenpäin.

Askeleita

Olen alkanut järjestellä syksyn työkuvioita. Minulla ei ole vakituista paikkaa mihin palata, joten kaikki pitää rakentaa uudestaan alusta. Alunperinhän tälläistä ei olisi pitänyt edes tässä vaiheessa joutua miettimään. Mutta... No elämä ei mene aina niin kuin elokuvissa. Ahdistaa kun joutuu tämän kaiken lisäksi vielä miettimään ja stressaamaan saako niitä töitä ja mihin poika hoitoon. Mutta ei auta.
Olen ottanut nyt jo loppukevääksi lyhyen sijaisuuden ja olen töissä parina päivänä viikossa. Sitä odotan innolla. Saa vähän vastapainoa kaikelle. Toivottavasti nämä työkuviot tästä muutenkin selkenisivät.

Pieni pingviinin poikanen

Joku aika sitten tuli televisiosta ohjelma pingviineistä. Katselimme sitä hetken aikaa. Ohjelmassa esiteltiin eri pingviinilajeja ja yhteisön elämää. Eräs pingviiniemo oli hukannut poikasensa. Oli hyytävän kylmä ilma ja lumimyrsky. Emo etsi poikastaan epätoivoisesti myrskyn jälkeen ja suureksi suruksi löysi sen kuolleena. Se oli jäätynyt. Emon suru ja hätä oli käsin kosketeltavaa. Pystyin niin samastumaan pingviiniemon tuskaan. Se huusi ja yritti hätääntyneenä tökkiä poikastaan, jotta se heräisikin henkiin. Mutta niin ei tietenkään tapahtunut. Mieleen palautui enkelin syntymä. Kuinka ajatteli vain, että "kohta se herää, kyllä se alkaa kohta hengittää". Mutta enkeli oli jo mennyt. Kuten pieni pingviinin poikanenkin.

Varo vaan!

"Älä kuule vielä iloitse! Varo vaan, se voi vielä kuolla!" Näin tekisi mieli mennä nykyään sanomaan kaikille raskaana oleville, jotka tulevat kadulla vastaan. No, en tietenkään oikeasti mene, mutta ajatus käy mielessä joka kerta kun näen raskausmahan. Aika kamalaa, mutta siltä vaan nyt tuntuu. Tekisi mieli varoittaa muita. Ei näistä paljon neuvolassa huudella.
Elämä on arvaamatonta!

Elämän pieniä iloja

Hyvä päivä. Yhteinen aamiainen sängyssä. Kukkakimppu keittiön pöydällä. Käynti messuilla. Hyvää ruokaa. Touhuilua pojan kanssa. Niistä tämä päivä on koostunut. Pienistä iloista. On ollut helpompi olla.

Pinnallisia ajatuksia

"Apua, mitä jos emme saakkaan enää toista tyttöä?!" Sellainen ajatus on pyörinyt nyt parina päivänä mielessä. Tuntuu, että joka puolelta tupsahtelee iloisia ilmoituksia: "Hei, odotamme tyttövauvaa!" tai "Hei, saimme tyttövauvan!". No, hei vaan, mekin saimme tyttövauvan, mutta emme sitten kuitenkaan saaneet... Mitä jos emme saakkaan enää toista mahdollisuutta kokea tytön kasvatusta? Meillä on maailman ihanin poika, jonka myötä pääsemme kokemaan pojan kasvatuksen, puuhaamaan niin sanottuja poikien juttuja. Mutta olisi ollut hienoa päästä kokemaan myös niitä prinsessa-leikkejä. Ja mitä jos emme pääsekkään koskaan käyttämään niitä ihania mekkoja ja tyttöjen vaatteita, joita olimme jo ehtineet enkelille ostaa? Olin ehtinyt jo niin odottaa sitä.

Pinnallista? Kyllä, erittäin.

Aivan yhdentekevää? Mitä suurimmassa määrin. 

Tärkeintä olisi, että saisimme vielä joskus elävän vauvan. Millään muulla ei ole oikeasti väliä. Mutta eipä ajatuksilleen mitään voi. Enkä aio niitä kieltääkkään.

Olimme jo niin ehtineet tottua ajatukseen, että saamme pienen tytön.

Vuoristorataa

Juuri kun eilen ehdin kirjoittaa, että on ollut jo useamman päivän ajan helpompi olla, niin eikös olotila ollut tänään ihan toinen! No sehän nyt on tiedetty jo, että vuoristorataahan tämä tulee olemaan vielä pitkän aikaa. Eipä siitä mihinkään pääse. Oli jo aamusta sellainen olo, että voisi mennä metsään huutamaan ja päivä sen kuin parani kun joka puolella tuntui taas vilisevän pieniä vauvoja ja raskausmahoja. Hyvinä päivinä kestän ne nykyään melko hyvin, mutta huonoina päivinä ne ovat edelleen kova pala. Kaiken lisäksi törmäsin tuttavaan, joka iloisena kyseli meidän kuulumisia ja jolle jouduin selittämään tapahtumat. Että sellainen päivä...
No, huomenna on uusi päivä.

Kirja

Saimme joku aika sitten lahjaksi kirjan, Mereen haudattu unelma, joka kertoo kohtukuoleman kokeneen perheen tarinan. Kirjassa Elina Nissinen kertoo perheensä kokemuksista, syistä, seurauksista ja tunteista, joita kohtukuolema herätti. En ole vielä lukenut kirjaa. Jotenkin tuntuu, että aihe on vielä liian lähellä ja muiden tarinoiden lukeminen aiheuttaa vaan enemmän ahdistusta. Juuri samaisesta syystä en seuraa kuin muutamaa aiheeseen liittyvää blogia. Vertaistuki on tietyissä määrin hyväksi, mutta en halua, että se aiheuttaa lisää ahdistusta. Onko kukaan teistä lukenut kyseistä, tai jotain muuta, aiheeseen liityvää kirjaa?

Kuluneen viikon aikana on ollut helpompi olla. Suru ja ahdistus ei ole ollut niin vahvasti läsnä, vaan tunnetta voisi kuvata ennemminkin kaihoksi. Meillä on ollut mukava viikko kaikin puolin. Mies piti talviloman ja nautimme yhdessä olosta, kävimme muutamalla lyhyellä matkalla, rentouduimme ja olimme.

Haudalla

Käymme usein enkelin haudalla. On helpottavaa, että on paikka jossa käydä enkelin luona, tervehtimässä häntä. Vaikkakin haudalle meno on edelleen yhtä tunteita herättävää ja absurdia. "Eihän tämän elämän näin pitänyt mennä, ei tätä elämää näin oltu suunniteltu...", sen kaltaisia ajatuksia pyörii usein päässä haudalla käydessä. Mutta elämää ei voikkaan suunnitella etukäteen. Kuten tämä on osoittanut.
Olemme todella tyytyväisiä hautapaikkaan jonka valitsimme enkelille. Se on kaunis ja rauhallinen paikka. Haudan vieressä on suuri puu, jossa linnut laulavat enkelille. Lähellä oleva katulamppu loistaa valoa haudalle, niin ettei enkelin tarvitse olla pimeässä. Omaa mieltä rauhoittavia asioita.
Haudalta pois lähtiessä on toisaalta rauhallinen mieli, toisaalta tuntuu pahalta jättää enkeli sinne, yksin.

"Ethän pelkää pimeää
siel on monta kynttilää.
Ja viimein sun matkaan
ei pääse saattajatkaan.

Yötä vasten vaikka lähdet
jatka vain, vaikka on
se suuri suunnaton.
Kohti valkeata rantaa
laivaan mun laulujen,
sä kuljet tietäen.

Ettet pelkää enempää,
siel on monta kynttilää.
Ja viimein sun matkaan
ei pääse saattajatkaan.
...
Ja viimein sun matkaan
ei pääse saattajatkaan.
Ja lohtu on mulle,
että siellä on kaikki sulle."
-Johanna Kurkela: Prinsessalle-



 

Vaatteita ja kohtalon ivaa

Otin haasteen vastaan: lähdin lastenvaatekutsuille. Kutsut sujuivatkin suurimmaksi osin hyvin. Oli rauhallinen olo. Ainoastaan yhdessä kohdassa esittelyä, eräiden tiettyjen tyttöjen vaatteiden kohdalla ahdisti. Olisin halunnut ne meidän prinsessalle, enkelille. Muuten pystyin rauhallisin mielin olemaan mukana.
Ahdistusta on sen sijaan aiheuttanut tieto siitä, että seinänaapurilla on laskettuaika nyt viikonloppuna. On oikein kohtalon ivaa, että olemme tähän mennessä olleet koko talon ainoa lapsiperhe ja juuri nyt, kun kävi miten kävi, naapurit saavat esikoisensa. Käännetään oikein urakalla veistä haavassa. Mutta elämä on... Sitten vaan odottelemaan seinän takaa kuuluvaa vauvan itkua.

Pakko uskaltaa

Katselin tässä illalla pojan keskittynyttä leikkiä. Tuli vahvasti tunne, että on vaan pakko uskaltaa elää. On pakko uskaltaa luottaa siihen, että elämä kantaa. Ylisuojelevaksi tai -varovaksi ei voi alkaa. Siinä tulee vain hulluksi. Kaikkeen ei voi kuitenkaan itse vaikuttaa. On vaan pakko uskoa siihen, että kaikki kääntyy vielä hyväksi. On vaan pakko jatkaa.

"Sydän käskee, järki sallii
Vähän kerrassaan laittaa toimimaan.
Tavoittaa voit kaiken kauniin
Siis suuntaa tulevaan, askel kerrallaan.

...

Älä pelkää, vaan uskalla elää!
Et saa käpertyä sisimpään.
Luota itseesi! Uskalla elää!
Et saa tyytyä sen vähempään!"
-Mokoma: Uskalla elää-

Sattuman kauppaa

Tänään oli jälkitarkastus äitiyspolilla. Ahdisti melko paljon mennä sinne. Ei itse tarkastuksen vuoksi vaan sen paikan takia. Viimeksi siellä ollessamme enkeli oli todettu kuolleeksi ja loppujen lopuksi lähdimme sieltä tyhjin käsin. Lisäksi ahdisti ajatus siitä, että siellä istuu raskaana olevia odottamassa tutkimuksiin pääsyä. Ja niinhän niitä olikin. Kaiken huipuksi jostain alkoi kuulua ihan pienen vauvan itkua. Se kruunasi kaiken.
Kävimme tarkastuksessa läpi myös eri tutkimusten tuloksia. Mitään syytä tapahtuneelle ei ollut löytynyt. Enkelin kuolema oli sattuman kauppaa, huonoa tuuria. Olimme tosin tienneet sen jo etukäteen, koska se kävi ilmi saamastamme kuolintodistuksesta. Näin nyt siis vain tapahtui.
Käynnin jälkeen oli taas tyhjä olo. Tämä oli viimeinen enkelin kuolemaan liittyvä "pakko hoitaa -asia". Nyt sitten vain jatketaan. Eletään elämää.

"Minulla on suunnaton ikävä"

Tänään on ollut mukava päivä. Olemme ehtineet touhuta kaikenlaista. Puuhailimme kotona, piipahdimme mummolassa ja teimme pitkän vierailun hyvän ystäväperheen luo. Kaikesta touhusta huolimatta aina hetkittäin, pienen hetken ajaksi, on iskenyt erittäin kova ikävä enkeliä. Tulee tunne, että voisi mennä jonnekkin syvälle metsään huutamaan, ei itkemään, vaan huutamaan kurkku suorana.
Muistan välillä elävästi miltä juuri syntynyt pieni nyytti, enkeli, tuntui sylissä. Pitkä, laiha tyttö kippurassa rintakehäni päällä. Miltä tuntui silittää pehmeää poskea ja niitä pieniä, hoikkia sormia.
Ikävä on varmasti aina. Välillä enemmän, välillä vähemmän.

"Onko sulla joskus ikävä ollut jotain jota ei ehkä olekaan?
Onko sulla koskaan ikävä tullut, vaikket tiedä mitä edes kaipaatkaan?
Niinkuin pieni satu johon lapsena uskoit, menettänyt hohteen on kokonaan
Tai niinkuin kaunis maisema jota ei koskaan ole edes ollut olemassakaan.

Ootko omaa elämääsi ikävöinyt, joka ohi kulkee, et huomaakaan?
Päiviä lyhyitä tai pitkiä joista et koskaan saanut otettakaan?
Minulla on suunnaton ikävä sinne, mistä en koskaan oo kuullutkaan.
Minä olen kauan jo sinua kaivannut, sinua ei varmasti olekaan.

Minulla on ikävä, minulla on suunnaton ikävä.
Minulla on ikävä, minulla on suunnaton ikävä."
-Pave Maijanen: Ikävä-

Ystävänpäiväkortit

Tällä viikolla on posti tuonut ystävänpäiväkortteja. Niitä lukiessa on mieleen tullut, että tuossa osoiterivistöllä olisi kuulunut lukea myös enkelin nimi. Sama oli mielessä kun askartelimme muutaman kortin pojan kanssa, lähettäjistä puuttui enkelin kaunis nimi. Yksi liian vähän.

Totesimme sairaalassa, että nimi jonka olimme miettineet enkelille jo etukäteen, sopi hänelle täydellisesti. Hän näytti juuri sen nimiseltä.
Meidän kaunis pieni enkelimme.

Huono omatunto

Eilen oli pojan harrastuspäivä. Poika on sen verran pieni, että käymme ryhmässä yhdessä. Meillä oli niin hauska 45 minuuttinen, että hetkittäin olo tuntui jopa melko normaalilta. Enkeli väistyi ajatuksissa pieneksi hetkeksi taka-alalle kun uppouduin niin tapahtumiin. Mutta vain pieneksi hetkeksi. Yhtäkkiä tuli taas mieleen, että minulla on kuollut lapsi ja täällä minä vain iloitsen. Iski huono omatunto. Tuli olo, että minulla ei saisi olla näin hauskaa kun enkelin kuolemasta on vielä niin vähän aikaa. Sehän on aivan järjetöntä! Mutta niin kai se ihmismieli vaan tahtoo toimia. Pitäisi vaan osata nauttia niistä pienistä hetkistä päivässä jolloin on ihan hyvä olla.
Koska elämä kuitenkin jatkuu.

Pikkusisko

Välillä surettaa ettei poika saanut mahdollisuutta oppia tuntemaan pikkusiskoaan. Kun katsoo poikaa leikkimässä ja puuhailemassa omia touhujaan tulee joskus mietittyä miten hauska parivaljakko enkeli ja poika olisivatkaan olleet.  On surullista,  että poika ei nyt saanutkaan leikkikaveria. Onneksi hän on kuitenkin vielä niin pieni ettei itse ymmärrä tapahtunutta eikä tiedä surra menetystä. Ehkä jonain päivänä hän saa vielä sisaruksen ja leikkikaverin. Vaikka eihän elämästä koskaan tiedä. Mutta toivon niin.

Matka

Lähdettiin eilen ex tempore-reissuun vuorokaudeksi. Oli mukava päästä kokonaan muihin maisemiin, vaikkei se ikävää tietenkään mihinkään poista. Muissa ympyröissä olo ehkä kuitenkin hetkeksi harhautti ajatuksia. Poikakin oli innoissaan uusista paikoista, touhusi ja mennä viiletti paikasta toiseen. Oli mukava katsella hänen puuhiaan. Reissu teki meille kaikille hyvää.
Kotimatkalla radiosta soi Jenni Vartiaisen Missä muruseni on-laulu. Siitä tuli vahvasti enkeli mieleen.

"Tuuli tuule sinne missä muruseni on
Leiki hetki hänen hiuksillaan
Kerro rakkauteni, kerro kuinka ikävöin
Kerro, häntä ootan yhä vaan."
-Jenni Vartiainen: Missä muruseni on-

Pettymys

Pettymyksen tunnetta on välillä vaikea sietää. Se iskee voimakkaana silloin tällöin, eri tilanteissa. Esimerkiksi kun näkee naapuritalossa asuvan lapsiperheen ulkoilemassa. Heillä on suurin piirtein saman ikäiset lapset kuin meillä. Tulee väistämättä mieleen, että meilläkin piti elämän olla tuollaista. Tai kun mieleen pälkähtää muistikuva jostain enkelille ostamastani vaatteesta, "tuota ja tuota mekkoa en päässyt enkelille pukemaan". Olin jo ehtinyt kovasti iloita siitä, että nyt pääsen vaatettamaan tyttöäkin kun poikien vaatteet ovat jo tulleet tutuiksi. Kuulostaa pinnalliselta ja on loppujen lopuksi ihan yhdentekevää. Tärkeintä olisi ollut, että olisimme saaneet pitää enkelin.

Pettymys kumpuaa myös siitä, että meillä oli kaikki valmiina enkeliä varten. Olimme valmistautuneet elämään vauvaperhe-elämää. Koska kukapa olisi osannut, tai edes halunnut, ajatella että mitään tälläistä tulisi tapahtumaan. Tietysti jokainen tietää, että kaikkea voi raskaudessa ja synnytyksessä käydä, mutta eipä sitä normaalisti, kaiken ollessa muuten hyvin, tule ajatelleeksi. Eikä pelkääminen auta mitään. Ei niinkään voi elää, että pelkäisi koko ajan jotain tapahtuvaksi. Siinä tulee hulluksi.

Niinpä olimme tähdänneet tulevaan.
Se kaikkein tärkein, enkeli, jäi vain enään uupumaan.  

Ei mitään odotettavaa

Tyhjyyden tunne iskee edelleen välillä todella voimakkaasti. Tuntuu, että ei ole mitään mitä odottaa. Ei mitään kiintopistettä mihin tähdätä. Ei mitään määränpäätä. Aiemmin tähtäimenä ja odotuksen kohteena oli enkelin syntymä. Odotettiin, että päästään elämään perheenä, neljästään. Valmistauduttiin ja suunniteltiin.
Nyt ei oikein tiedä mihin mennä, mitä tehdä. Tuntuu, että tälläistäkö tämä nyt vain on. Ei enää mitään uutta, erilaista.
Niin... Ei enää mitään odotettavaa.

"Vielä kannanko
Vielä kannanko haaveita haudatusta
Vielä luuletko, kaipaa vain korjausta
Alla päivien uinuu

Olen koittanut ymmärtää
Kuinka lopulta kaiken menettää
Ja vain tuntea kiitollisuutta
Vaikka tahtoisin olla muualla
Onko aina kauniimpaa
Se mitä ei voi saavuttaa
Nyt vain kaipuu iltaani värittää
Kun huomaan tyhjyyden ympärillä."
-Indica: Sanoja-

Ikävä

Pari päivää on ollut vähän helpompi olla. Siitä huolimatta monta kertaa päivässä iskee haikeus. Tulee niin kova ikävä enkeliä, että tuntuu, että sydän halkeaa. Mutta eteenpäin pitää mennä. Ja eteenpäin mennään. Ihan varmasti.

Tammikuu

Huomenna alkaa helmikuu ja synkkä tammikuu jää taakse.
Kuukausi, joka on kuljettu kuin sumussa.
Kuukausi, jolloin on itketty paljon, mutta myös naurettu.
Kuukausi, jolloin perhe ja lähimmät ystävät ovat muuttuneet entistä tärkeimmiksi.
Kuukausi, jolloin pidettiin enkelin hautajaiset ja luovuttiin hänestä lopullisesti.
Toivottavasti helmikuu olisi valoisampi ja onnellisempi.

Kuukausi

Aika kuluu, päivät kulkevat kuten ennenkin.  Herätään aamulla,  hoidetaan asiat jotka täytyy hoitaa,  pyöritetään arkea. Yhtäkkiä on kulunut kuukausi.  Tänään on siis enkelin 1-kuukautis päivä. Tuntuu kuin se kuukausi olisi kulunut jonkinlaisessa sumussa.  Tietää eläneensä, mutta jollain puoliteholla. Ja edelleen tämä kaikki tapahtunut tuntuu yhtä uskomattomalta kuin ennenkin. Miten näin on voinut käydä?

Olemme käyneet nyt hautajaisten jälkeen pari kertaa enkelin haudalla. Tänään kävimme taas viemässä kynttilän. Hauta oli nyt suljettu ja hautajaiskukista oli muodostettu kaunis risti haudan päälle. On hyvä, että nyt on paikka jossa käydä tervehtimässä enkeliä. Vaikka edelleen ihan järjettömältä tuntuukin, että me käymme oman lapsemme haudalla.

No, totean vain taas kerran Haloo Helsingin sanoin: "Jos se ei tapa niin se todellakin hajottaa. " Ja aivan täydellisesti hajottaakin...

Menetys

Tänään hautasimme pienen enkelimme. Siunaustilaisuus oli kaunis ja yksinkertainen. Paikalla olivat kaikki läheisimmät. Tilaisuus oli raskas, mutta sen jälkeen oli kuitenkin jollain tavalla helpottunut olo. Yksi etappi oli saavutettu ja siitä selvitty.
Nyt on kuitenkin sanoinkuvaamattoman tyhjä olo. Ei oikein tiedä mitä tehdä, mitä tästä eteenpäin? Kaiken lopullisuus, se että olemme oikeasti menettäneet enkelimme, konkretisoitui täysin vasta nyt. Hautasimme enkelin mukana yhdeksän kuukauden aikana luodut haaveet ja odotukset. Tilalla on tyhjyys.

Tänään ja huomenna

Huomenna on elämämme raskain päivä. Hautaamme oman lapsemme.

Tänään on kuitenkin ollut ihmeen rauhallinen olo. Olen aiemmin ajatellut ettei tällaisella voi olla mitään tarkoitusta. Nyt on kuitenkin tullut viime päivinä useasti tunne ja tarve ajatella, että kaikella tällä tapahtuneella on tarkoituksensa. Tästä täytyy seurata myös jotain hyvää. Haluan uskoa, että elämä niin sanotusti hyvittää tämän meille. Jollain tavalla. Joskus.

Yhdessä vahvempia

Tämä kaikki muuttaa meitä ihmisinä.  On varmasti jo muuttanut ja tulee varmasti vielä muuttamaan.  Uskon, että meistä tulee ainakin vahvempia. Olen tosin yllättynyt kuinka vahvoja olemme jo nyt olleet.  Ennen ajatteli, että oman lapsen kuolema on sellainen asia josta ei varmasti selviäisi.  Mutta me selviämme. Emme ole missään vaiheessa edes kyseenalaistaneet sitä. Tämä myös lujittaa meidän kahden välistä suhdetta. Tuntuu,  että on jo nyt lujittanut. Toisinkin voisi olla.  Olemme kuitenkin sen verran onnellisessa asemassa,  että pystymme puhumaan toisillemme,  olemme aina pystyneet.

Tänään kävi pappi puhumassa tulevista hautajaisista. Rankka tapaaminen. Harvapa sitä joutuu lapsensa hautajaisia suunnittelemaan. Mutta kuten sanottua,  yhdessä me tästäkin selviämme.  Yhdessä olemme vahvempia.

"Mut jos vaan vahvat pysyy hengis,
niin mä päätin et mä selviin.
Mä teen sen mitä täytyy.
Jos vaan vahvat pysyy hengis,
mä teen mitä vaan et selviin."
-Tuomas Kauhanen: Vahva-

Todellista elämää

Kävimme tänään hommaamassa muistotilaisuuteen kynttilöitä ja muita tarvikkeita. Toistan itseäni, mutta pakko todeta vielä kerran, että kaupoissa käynti on vaikeaa. On raastavaa, että vauvoja ja vauvan vaatteita tulee vastaan joka puolella, käänsi päänsä mihin suuntaan tahansa. Mutta eipä neljän seinän sisällekkään voi loppuelämäksi jäädä. Ne on vain kohdattava.
Tuntuu välillä, että tämä on jonkun toisen todellisuutta, ei meidän. Ei tällainen voi olla tosielämää. Ei voi olla. Vanhat ihmiset kuolevat, eivät pienet lapset. Eivät ainakaan syntymättömät. Mutta silti me vain elämme tätä todellisuutta joka päivä. Valitettavasti.

Tein tänään enkelin muistotaulun valmiiksi. Löysimme kauniit vaaleanpunaiset kehykset, joihin laitoin enkelin käden- ja jalankuvat, hiuskiehkuran sekä nimen ja päivämäärän. Enkeli on kotona.


"Jos sua ei ois ollut
niin olisin keksinyt sut
Ois susta samanlainen tullut
mitään en ois muuttanut

Ohikulkijat luulee
minun seinille puhuvan
Tyhjyyteen he sanovan mun kuulee
sua aina rakastan

Tahdon susta kiinni pitää
vaikken sua oikeasti enää nää
...
Kiitos
kun olit totta hetken
Nyt mun täytyy tästä jatkaa
Vierelläni teet loppuretken
vaikka se ois kuvitelmaa"
-Kaija Koo: Jos sua ei ois ollut-

Unia

Takana viikko niin sanottua arkea, eli kun ollaan päivät kahdestaan pojan kanssa miehen ollessa töissä. Vaikka etukäteen mietinkin miten päivät mahtavat sujua, niin yllättävän hyvin on mennyt. Meillä on ollut suunniteltua ohjelmaa lähes joka päivälle ja se onkin varmasti auttanut. Koko ajan on ollut puuhailtavaa. Enkeli on kuitenkin mielessä joka hetki, jossain taustalla, takaraivossa.
Mieli saa pienen lepohetken surusta öisin. Ollaan oltu miehen kanssa siitä onnekkaita molemmat, että ollaan saatu nukuttua ilman mitään unilääkkeitä. Päivän jälkeen ollaan niin väsyneitä, sekä fyysisesti että henkisesti, että uni tulee nopeasti. Olen ollut yllättynyt myös siitä, että aiheeseen liittyviä unia olen nähnyt vain kahtena yönä. Ensimmäisessä unessa olin kadottanut lapsen ja toisessa lapsi tippui parvekkeelta, enkä ehtinyt saada hänestä otetta. Alitajunnan tapa käsitellä asiaa. Taas yksi tapa tehdä surutyötä.

Taakka kannettavaksi

Useasti on nyt tullut mieleen, että miksi juuri meille annettiin tällainen taakka, eli suru, kannettavaksi. Jostain luin jonkun sanoneen, että "kenellekkään ei anneta raskaampaa taakkaa kuin hän jaksaa kantaa". Voipi olla näinkin. Ja tiedän kyllä, että me jos ketkä tämän jaksamme kantaa ja pääsemme eteenpäin. Mutta en vaan ymmärrä tämän kaiken tarkoitusta. Eikä tällaisella ole tarkoitusta. Ei voi olla. Mutta silti ihmismieli on rakennettu niin, että se pyrkii etsimään kaikelle syyn, miksi mitäkin asioita tapahtuu. Todennäköisesti emme saa koskaan tietää miksi näin tapahtui. Tämä oli kenties vain sattuman oikku. Huonoa tuuria.

Voimahali

Istuin sängyn reunalla nukuttamassa poikaa ja hyräilin hiljaa. Poika haki unta pyörimällä ja hyörimällä. Yhtäkkiä pienet kädet kietoutuivat takaa vyötärölleni ja poika nojautui selkääni vasten.
Pienen miehen voimahali. Tästä selvitään.

"Kellot mittaavat tunteja
Eiliset odottavat huomistaan.
Siinä välissä ohikiitävässä
On elämässä vain nyt ja tässä."
-Suvi Teräsniskä: Nyt ja tässä-

Arki

Tänään alkoi arki. Mies meni töihin. Mietin vähän etukäteen, että miltähän tuntuu jäädä pojan kanssa kahdestaan. Mutta päivä sujuikin yllättävän hyvin kun puuhaili koko ajan jotain. Käytiin pojan kanssa puistoilemassa, piirrettiin, tehtiin maja, oltiin ja touhuttiin. Monesti päivän aikana mietin, että miltä tuntuisi jos enkeli olisi tässä ja tässä tilanteessa mukana. Ja koko päivän oli tunne, että joku puuttuu, meitä on liian vähän.
Meissä onkin varmaan koko loppu elämän enkelin kokoinen aukko, sen kanssa pitää vain oppia elämään.


"Aina kun jotain häviää
aina jotain jäljelle jää
Aina kun tuntee ikävää
tietää, että omisti jotain tärkeää."
-Kaija Koo: Jotain häviää-

Oikea tapa surra

Eilen ei tullut kirjoitettua, vaikka aihetta olisi ollut. Oli ihan hyvä päivä. Pojalla oli mukavaa leikkiseuraa koko päivän ja mekin saimme nauraa heidän touhuilleen. Välillä, parempina hetkinä, mieleen tulee, että pitäisikö meidän surra jotenkin enemmän. Mutta jokainen suree omalla tavallaan, eikä surun määrää voi mitata millään mittarilla. Yhtä ainoaa oikeaa tapaa surra ei ole.
Me kyllä suremme, mutta ajattelemme asioita tunteen lisäksi järjellä.
Me kyllä suremme, mutta elämme arkea samalla.
Me kyllä suremme, mutta löydämme myös naurun aiheita.
Se on ainoa tapa jatkaa elämää eteenpäin.

Neljäs mukana

Ajattelin tänään ruokakaupassa, että kukaan noista ihmisistä ei tiedä. Meistä ei näy päällepäin mitä on tapahtunut. Näytämme ehkä poissaolevilta tai väsyneiltä, ei kenties muuta. Ihmiset ajattelee, että siinä on tavallinen kolmihenkinen perhe.
Neljäs kulkee mukana sydämessä.


"Elämä on varjoa ja valoa
Joskus se kyyneliin tiristää
Silloin kun itkun kaulukset
kurkkua kiristää
Elämä on sekoitus onnea
ja surullisia vaiheita
Meil on täydellinen elämä
täynnä laulun aiheita"
-Suvi Teräsniska: Täydellinen elämä-

Tyhjä olo

Ei oikein mitään sanottavaa. Tyhjä olo, niin fyysisesti kuin henkisestikin. Tänään oli vähän raskaampi päivä. Käytiin äitiysneuvolassa keskustelemassa tapahtuneesta. Se oli ihan hyvä käynti, mutta melko uuvuttava. Lisäksi kävin taas verikokeissa sairaalassa. Ahdisti melkoisesti astua sairaalan ovista sisään. Sinne olimme jättäneet viimeksi käydessämme enkelin.
Tyhjä pää, kertakaikkiaan.

Kaksi aikakautta

Käytiin tänään mummon ja papan luona. Poika pääsi leikkimään vähän eri ympäristöön. Kivointa oli rappujen kiipeäminen edestakaisin, mummo ja pappa sai juosta oikein urakalla. Samalla innostuin itse aloittamaan sisustustaulu-projektia, joka on muhinut mielessä jo pitkän aikaa ennen enkelin syntymää. Nyt, kaiken tapahtuneen jälkeen, on tullut tunne, että asioita pitää alkaa tehdä ja toteuttaa. Ei elää enää sitten kun -elämää.

Nykyään elämän voi jakaa kahteen aikakauteen: aika ennen enkeliä ja aika enkelin jälkeen. Ennen elettiin haaveissa, suunniteltiin tulevaisuutta, murehdittiin turhanpäiväisiä pikkuasioita ja puhuttiin että "tehdään tämä ja tämä sitten kun". Nyt eletään päivä kerrallaan-elämää. Tulevaa ei jaksa kauheasti ajatella eikä suunnitella, kunhan selviää aamusta iltaan. Asioiden tärkeysjärjestys meni kerralla uusiksi. Tärkeintä on tämä hetki, tässä ja nyt. Kaikki on niin pienestä kiinni, kaikki voi muuttua sekunneissa.


"Kun elämässä kaiken menettää
silloin vapaus on ainut mitä käteen jää
On ylämäki raskas askeltaa,
mutta alamäkeen liian usein katoaa
Jos se ei tapa niin se todellakin hajottaa
ei muistojen päälle kultakerrosta saa
Hymyile tai itket kuinka vaan
ole hetki niinkuin huomista ei olisikaan."
-Haloo Helsinki!: Vapaus käteen jää-

Kohtaaminen

Tänään se sitten tapahtui, asia jota pelkään nykyään kaupungilla käydessämme. Törmäsimme tuttuun, joka ei tiennyt tapahtuneesta. Hän hämmentyi todella pahasti asian kuultuaan. Enkä kyllä yhtään ihmettele, varmasti itse reagoisi samalla tavalla. Se oli kaikille epämukava tilanne.
Ennen niin sosiaalisesta ihmisestä onkin nyt tullut sivuilleen pälyilevä paniikkipallero, joka kauhulla odottaa milloin vastaan kävelee joku tuttu, joka iloisena onnittelee vauvasta. Kuten sanottua, kaikille epämukava tilanne.

Kävimme tänään valitsemassa enkelille hautapaikan. Paikka on rauhallinen, suuren männyn vieressä. Hautausmaalla on kaunis pieni kappeli, jossa siunaustilaisuus pidetään. Veimme myös enkelin hautausvaatteet hautaustoimistoon ja samalla näin enkelin arkun. Tämä päivä olikin taas hieman raskaampi. Kuten aiemmassakin kirjoituksessani totesin, kenenkään vanhemman ei kuuluisi joutua tekemään tällaista. Se on niin väärin, niin väärin...

Hyvä päivä

Tänään oli ihan hyvä päivä. Puuhasimme miehen ja pojan kanssa aivan arkipäiväisiä juttuja. Enkeli oli kyllä koko ajan mielessä ja kaipaus on joka hetki kova, mutta tänään sydämessä oli rauha. On ihanaa, että välillä on tällaisiakin päiviä. Se luo uskoa tulevaan. Siihen, että ehkä jonain päivänä ei enää satukkaan ihan niin paljon.


"Elämäs on taistelun arvoinen, oi rakas veljeni muistathan sen?
Jokainen polku ja jokainen tie, kivinen olkoon, mutta eteenpäin vie.
Joo, se on taistelun arvoinen, oi rakas siskoni muistathan sen?
Jokainen hetki on lahja, oli vaan kansi tai pohja.
Nyt sun on oltava vahva!"
-Soul Captain Band: Taistelun arvoinen

Haaveet laatikkoon

Päätimme tänään viikkosiivouksen yhteydessä pakata enkelin vaatteet ja tavarat pois. Tiesin, että se ei tulisi olemaan helppoa. Meillä oli kaikki valmiina odottamassa. Otin kuitenkin taas asenteen, että tämä on vaan nyt tehtävä. Ja jälleen kerran yllätyin omasta rauhallisuudestani. Poika touhusi ympärillä omia juttujaan, minä pakkasin vaatteet äitiyspakkauksen laatikkoon ja mies purki pinnasängyn ja vei tavarat säilöön vintille. Poika kävi välillä ihmettelemässä pinnasängyn purkamista. Selitin hänelle, että "sinulla on nyt tuo oma isojen poikien sänky, niin tätä ei enää tarvita". Ei tarvita ei... Onneksi poika on vielä niin pieni ettei osaa ihmetellä miksi ensin aiemmin petasimme siskolle sängyn ja nyt sitä ei enää tarvita.
Tuntuu, että vaatteiden ja tavaroiden mukana pakkasimme laatikkoon ja vintille myös kaikki tulevaisuuden haaveet ja unelmat. Nyt ei oikein osaa eikä uskalla haaveilla mistään kun se suurin haave, jota oltiin odotettu, otettiin yhtäkkiä pois.

Valitsimme samalla enkelille hautausvaatteet. Hän saa päällensä kauniin valkoisen bodyn, jossa on kukkabrodeerauksia, valkoiset sukkahousut, valkoisen neuletakin ja vaaleanpunaiset housut sekä päähänsä valkoisen myssyn. Vaatteita valitessa ajattelin, että minun kuuluisi pukea näitä tytöllemme, nyt ne pukee kuitenkin hautausurakoitsija. Meistä kumpikaan ei pysty siihen. Haluamme säilyttää sen rauhallisen ja kauniin mielikuvan mikä meille sairaalassa enkelistä jäi.
Hän ikäänkuin nukkui, syvää ja pitkää unta.


"Haaveet kaatuu
niitä nousemaan en saa
Haaveet kaatuu
tahdoin paljon kauniimpaa."
-Jore Marjaranta: Haaveet kaatuu-

Synnytys

Tänään mielessä pyöri paljon viikko sitten ollut synnytys. Se oli niin fyysisesti kuin henkisestikkin erittäin rankka kokemus. Ja pakko myöntää: käteen jäi pelko raskautta ja synnytystä kohtaan. Pelosta huolimatta tiedän, että haluaisin vielä lapsia. Haluaisin, että poika saisi leikkikaverin ja haluaisin myös, että saisin itse vielä onnistuneen raskaus- ja synnytyskokemuksen.
Synnytyksen jälkeen saimme viettää pari tuntia enkelin kanssa kolmistaan. Otimme muistoksi valokuvia, suukottelimme ja silittelimme. Kätilö painoi meille enkelin jalan- ja kädenjäljet muistoksi sekä leikkasi mukaan pienen, tumman hiuskiehkuran. Enkelin luovuttaminen kätilölle oli erittäin vaikeaa, ei olisi halunnut päästää irti. Liian paljon meistä lähti tuolloin enkelin mukana.
Olin ajatellut kotiutumisemme hieman erilaiseksi kuin se nyt oli. Nyt lähdimme sairaalasta iltamyöhällä miehen kanssa kahdestaan, sairaalan ensiavun kautta mustaan ja pimeään talviyöhön. Mielikuvissani aiemmin kuvittelin kuinka mies ja poika tulisivat hakemaan meitä sairaalasta ja kävelisimme ulos minä pojan kanssa käsikkäin ja mies kantaen tyttöä auton turvakaukalossa.
Nyt jätimme tyttömme enkelinä sairaalaan.

Lähdimme tänään toiseen kaupunkiin aikeina katsella aleja. Oli mukava päästä vähän muihin maisemiin ja ajattelimme, että se hetkeksi harhauttaisi ajatuksia vähän muuhunkin. Olotila olikin ensin, olosuhteisiin nähden, ihan suhteellisen hyvä ja rauhallinen. Päivän päätteeksi olin kuitenkin melko maassa, joka puolella näkyi vauvoja ja onnellisia perheitä, raskausmahoja ja pieniä, ihania tyttöjen vaatteita. En tosissaan ollut huomioinut, että katsellessani pojalle alesta vaatteita vastaan tulee myös niitä pieniä prinsessa-ihanuuksia. Se olikin yllättävän kova paikka.


"Anna minun tulla sun viereesi ja lohduttaa,
Hullu sä et ole, mut joskus sitä romahtaa kivipohjaan
Hiljaa nyt mennään, mut henkiin sä jäät
Hullu sä et ole, mut juuri nyt on vaikeaa..."
-Janna: Sä et ole hullu-

Askel eteenpäin

Tänään käytiin järjestelemässä enkelin hautajaisasioita. Vanha totuus siitä, että kenenkään vanhemman ei pitäisi joutua hautaamaan omaa lastaan pitää todellakin paikkansa. Se on julmaa ja niin väärin, sotii luonnon normaalia kiertokulkua vastaan. Olen kuitenkin meistä ylpeä, saimme asiat hyvin hoidettua vaikka henkisesti rankkaa olikin. Yllätyin omista reaktioistani, sain pidettyä itseni rauhallisena ja asiallisena. Olin päättänyt aamulla, että olen vahva ja pystyn tähän.

Kaupungilla käynti on ollut  raskasta, koska tuntuu, että joka puolella vilisee pieniä vauvoja ja raskausmahoja. Niiden näkeminen on kuin isku palleaan, henki tuntuu salpautuvan ja ahdistus iskee. Maailma kääntää oikein kunnolla veistä haavassa. Minullahan tuon onnen pitäisi olla, se odotti jo aivan nurkan takana. Nyt jäljellä on tyhjä syli, jälkisupistukset ja lukuisista verikokeista mustelmilla olevat kädet.

Poika oli hoidossa papalla sillä välin kun me olimme asioilla. Oli ihana huomata poikaa hakiessa kuinka hauskaa molemmilla oli ollut yhdessä, vastassa oli kaksi leveästi hymyilevää naamaa. Ihanaa on ollut myös se, että kaikesta huolimatta nauru löytyy vielä itseltäkin jostain. Pojasta on kuoriutunut pieni Vili Vilperi ja hänen touhuilleen ei välillä pysty muuta kuin nauramaan. Se pitää pinnalla.

Kaikesta rankkuudesta huolimatta tuntuu, että tänään on ollut kuitenkin ihan hyvä päivä. Elämä ehkä sittenkin voittaa.

"Herään, ehkä vielä toivunkin
Ja toivon, joskus vielä uskonkin
Se saapuu lohtu jonka aavistin..."
-Anna Puu: Kaunis päivä-

Tasan viikko sitten...

Vielä viikko sitten odotimme onnellisen jännittyneinä merkkejä siitä milloin pieni prinsessamme päättäisi syntyä. Seuraavana päivänä olisi laskettuaika. Kaiken piti olla hyvin...
Illalla neiti potkutteli masussa hieman rauhallisemmin mitä yleensä, mutta enpä arvannut siitä vielä huolestua. Seuraava aamu muutti kuitenkin kaiken. Ei liikkeitä vaikka mitä temppuja yritti tytön herättämiseksi.
Kätilön ensimmäiset sanat on tatuoitu ikuisesti takaraivooni: Kyllä täällä valitettavan hiljaista on.
Kuolemantuomio... Ei sydänääniä...Vain hiljaisuus... Pieni prinsessamme muuttui enkeliksi...
Seuraavat päivät: synnytys, kotiin palaaminen, ovat aikalailla sumussa.

Onneksi on ihana esikoispoika, joka nostaa väkisin meidät sängynpohjalta aamuisin. Tunteet menevät aivan vuoristorataa: välillä tuntuu kuin kaikki olisi ollut vain unta, välillä todellisuus lyö moukarilla päähän.

Kaipuu on suunnaton.