Tänään mielessä pyöri paljon viikko sitten ollut synnytys. Se oli niin fyysisesti kuin henkisestikkin erittäin rankka kokemus. Ja pakko myöntää: käteen jäi pelko raskautta ja synnytystä kohtaan. Pelosta huolimatta tiedän, että haluaisin vielä lapsia. Haluaisin, että poika saisi leikkikaverin ja haluaisin myös, että saisin itse vielä onnistuneen raskaus- ja synnytyskokemuksen.
Synnytyksen jälkeen saimme viettää pari tuntia enkelin kanssa kolmistaan. Otimme muistoksi valokuvia, suukottelimme ja silittelimme. Kätilö painoi meille enkelin jalan- ja kädenjäljet muistoksi sekä leikkasi mukaan pienen, tumman hiuskiehkuran. Enkelin luovuttaminen kätilölle oli erittäin vaikeaa, ei olisi halunnut päästää irti. Liian paljon meistä lähti tuolloin enkelin mukana.
Olin ajatellut kotiutumisemme hieman erilaiseksi kuin se nyt oli. Nyt lähdimme sairaalasta iltamyöhällä miehen kanssa kahdestaan, sairaalan ensiavun kautta mustaan ja pimeään talviyöhön. Mielikuvissani aiemmin kuvittelin kuinka mies ja poika tulisivat hakemaan meitä sairaalasta ja kävelisimme ulos minä pojan kanssa käsikkäin ja mies kantaen tyttöä auton turvakaukalossa.
Nyt jätimme tyttömme enkelinä sairaalaan.
Lähdimme tänään toiseen kaupunkiin aikeina katsella aleja. Oli mukava päästä vähän muihin maisemiin ja ajattelimme, että se hetkeksi harhauttaisi ajatuksia vähän muuhunkin. Olotila olikin ensin, olosuhteisiin nähden, ihan suhteellisen hyvä ja rauhallinen. Päivän päätteeksi olin kuitenkin melko maassa, joka puolella näkyi vauvoja ja onnellisia perheitä, raskausmahoja ja pieniä, ihania tyttöjen vaatteita. En tosissaan ollut huomioinut, että katsellessani pojalle alesta vaatteita vastaan tulee myös niitä pieniä prinsessa-ihanuuksia. Se olikin yllättävän kova paikka.
"Anna minun tulla sun viereesi ja lohduttaa,
Hullu sä et ole, mut joskus sitä romahtaa kivipohjaan
Hiljaa nyt mennään, mut henkiin sä jäät
Hullu sä et ole, mut juuri nyt on vaikeaa..."
-Janna: Sä et ole hullu-
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti
Lämmin kiitos kommentistasi!