Tammikuu

Huomenna alkaa helmikuu ja synkkä tammikuu jää taakse.
Kuukausi, joka on kuljettu kuin sumussa.
Kuukausi, jolloin on itketty paljon, mutta myös naurettu.
Kuukausi, jolloin perhe ja lähimmät ystävät ovat muuttuneet entistä tärkeimmiksi.
Kuukausi, jolloin pidettiin enkelin hautajaiset ja luovuttiin hänestä lopullisesti.
Toivottavasti helmikuu olisi valoisampi ja onnellisempi.

Kuukausi

Aika kuluu, päivät kulkevat kuten ennenkin.  Herätään aamulla,  hoidetaan asiat jotka täytyy hoitaa,  pyöritetään arkea. Yhtäkkiä on kulunut kuukausi.  Tänään on siis enkelin 1-kuukautis päivä. Tuntuu kuin se kuukausi olisi kulunut jonkinlaisessa sumussa.  Tietää eläneensä, mutta jollain puoliteholla. Ja edelleen tämä kaikki tapahtunut tuntuu yhtä uskomattomalta kuin ennenkin. Miten näin on voinut käydä?

Olemme käyneet nyt hautajaisten jälkeen pari kertaa enkelin haudalla. Tänään kävimme taas viemässä kynttilän. Hauta oli nyt suljettu ja hautajaiskukista oli muodostettu kaunis risti haudan päälle. On hyvä, että nyt on paikka jossa käydä tervehtimässä enkeliä. Vaikka edelleen ihan järjettömältä tuntuukin, että me käymme oman lapsemme haudalla.

No, totean vain taas kerran Haloo Helsingin sanoin: "Jos se ei tapa niin se todellakin hajottaa. " Ja aivan täydellisesti hajottaakin...

Menetys

Tänään hautasimme pienen enkelimme. Siunaustilaisuus oli kaunis ja yksinkertainen. Paikalla olivat kaikki läheisimmät. Tilaisuus oli raskas, mutta sen jälkeen oli kuitenkin jollain tavalla helpottunut olo. Yksi etappi oli saavutettu ja siitä selvitty.
Nyt on kuitenkin sanoinkuvaamattoman tyhjä olo. Ei oikein tiedä mitä tehdä, mitä tästä eteenpäin? Kaiken lopullisuus, se että olemme oikeasti menettäneet enkelimme, konkretisoitui täysin vasta nyt. Hautasimme enkelin mukana yhdeksän kuukauden aikana luodut haaveet ja odotukset. Tilalla on tyhjyys.

Tänään ja huomenna

Huomenna on elämämme raskain päivä. Hautaamme oman lapsemme.

Tänään on kuitenkin ollut ihmeen rauhallinen olo. Olen aiemmin ajatellut ettei tällaisella voi olla mitään tarkoitusta. Nyt on kuitenkin tullut viime päivinä useasti tunne ja tarve ajatella, että kaikella tällä tapahtuneella on tarkoituksensa. Tästä täytyy seurata myös jotain hyvää. Haluan uskoa, että elämä niin sanotusti hyvittää tämän meille. Jollain tavalla. Joskus.

Yhdessä vahvempia

Tämä kaikki muuttaa meitä ihmisinä.  On varmasti jo muuttanut ja tulee varmasti vielä muuttamaan.  Uskon, että meistä tulee ainakin vahvempia. Olen tosin yllättynyt kuinka vahvoja olemme jo nyt olleet.  Ennen ajatteli, että oman lapsen kuolema on sellainen asia josta ei varmasti selviäisi.  Mutta me selviämme. Emme ole missään vaiheessa edes kyseenalaistaneet sitä. Tämä myös lujittaa meidän kahden välistä suhdetta. Tuntuu,  että on jo nyt lujittanut. Toisinkin voisi olla.  Olemme kuitenkin sen verran onnellisessa asemassa,  että pystymme puhumaan toisillemme,  olemme aina pystyneet.

Tänään kävi pappi puhumassa tulevista hautajaisista. Rankka tapaaminen. Harvapa sitä joutuu lapsensa hautajaisia suunnittelemaan. Mutta kuten sanottua,  yhdessä me tästäkin selviämme.  Yhdessä olemme vahvempia.

"Mut jos vaan vahvat pysyy hengis,
niin mä päätin et mä selviin.
Mä teen sen mitä täytyy.
Jos vaan vahvat pysyy hengis,
mä teen mitä vaan et selviin."
-Tuomas Kauhanen: Vahva-

Todellista elämää

Kävimme tänään hommaamassa muistotilaisuuteen kynttilöitä ja muita tarvikkeita. Toistan itseäni, mutta pakko todeta vielä kerran, että kaupoissa käynti on vaikeaa. On raastavaa, että vauvoja ja vauvan vaatteita tulee vastaan joka puolella, käänsi päänsä mihin suuntaan tahansa. Mutta eipä neljän seinän sisällekkään voi loppuelämäksi jäädä. Ne on vain kohdattava.
Tuntuu välillä, että tämä on jonkun toisen todellisuutta, ei meidän. Ei tällainen voi olla tosielämää. Ei voi olla. Vanhat ihmiset kuolevat, eivät pienet lapset. Eivät ainakaan syntymättömät. Mutta silti me vain elämme tätä todellisuutta joka päivä. Valitettavasti.

Tein tänään enkelin muistotaulun valmiiksi. Löysimme kauniit vaaleanpunaiset kehykset, joihin laitoin enkelin käden- ja jalankuvat, hiuskiehkuran sekä nimen ja päivämäärän. Enkeli on kotona.


"Jos sua ei ois ollut
niin olisin keksinyt sut
Ois susta samanlainen tullut
mitään en ois muuttanut

Ohikulkijat luulee
minun seinille puhuvan
Tyhjyyteen he sanovan mun kuulee
sua aina rakastan

Tahdon susta kiinni pitää
vaikken sua oikeasti enää nää
...
Kiitos
kun olit totta hetken
Nyt mun täytyy tästä jatkaa
Vierelläni teet loppuretken
vaikka se ois kuvitelmaa"
-Kaija Koo: Jos sua ei ois ollut-

Unia

Takana viikko niin sanottua arkea, eli kun ollaan päivät kahdestaan pojan kanssa miehen ollessa töissä. Vaikka etukäteen mietinkin miten päivät mahtavat sujua, niin yllättävän hyvin on mennyt. Meillä on ollut suunniteltua ohjelmaa lähes joka päivälle ja se onkin varmasti auttanut. Koko ajan on ollut puuhailtavaa. Enkeli on kuitenkin mielessä joka hetki, jossain taustalla, takaraivossa.
Mieli saa pienen lepohetken surusta öisin. Ollaan oltu miehen kanssa siitä onnekkaita molemmat, että ollaan saatu nukuttua ilman mitään unilääkkeitä. Päivän jälkeen ollaan niin väsyneitä, sekä fyysisesti että henkisesti, että uni tulee nopeasti. Olen ollut yllättynyt myös siitä, että aiheeseen liittyviä unia olen nähnyt vain kahtena yönä. Ensimmäisessä unessa olin kadottanut lapsen ja toisessa lapsi tippui parvekkeelta, enkä ehtinyt saada hänestä otetta. Alitajunnan tapa käsitellä asiaa. Taas yksi tapa tehdä surutyötä.

Taakka kannettavaksi

Useasti on nyt tullut mieleen, että miksi juuri meille annettiin tällainen taakka, eli suru, kannettavaksi. Jostain luin jonkun sanoneen, että "kenellekkään ei anneta raskaampaa taakkaa kuin hän jaksaa kantaa". Voipi olla näinkin. Ja tiedän kyllä, että me jos ketkä tämän jaksamme kantaa ja pääsemme eteenpäin. Mutta en vaan ymmärrä tämän kaiken tarkoitusta. Eikä tällaisella ole tarkoitusta. Ei voi olla. Mutta silti ihmismieli on rakennettu niin, että se pyrkii etsimään kaikelle syyn, miksi mitäkin asioita tapahtuu. Todennäköisesti emme saa koskaan tietää miksi näin tapahtui. Tämä oli kenties vain sattuman oikku. Huonoa tuuria.

Voimahali

Istuin sängyn reunalla nukuttamassa poikaa ja hyräilin hiljaa. Poika haki unta pyörimällä ja hyörimällä. Yhtäkkiä pienet kädet kietoutuivat takaa vyötärölleni ja poika nojautui selkääni vasten.
Pienen miehen voimahali. Tästä selvitään.

"Kellot mittaavat tunteja
Eiliset odottavat huomistaan.
Siinä välissä ohikiitävässä
On elämässä vain nyt ja tässä."
-Suvi Teräsniskä: Nyt ja tässä-

Arki

Tänään alkoi arki. Mies meni töihin. Mietin vähän etukäteen, että miltähän tuntuu jäädä pojan kanssa kahdestaan. Mutta päivä sujuikin yllättävän hyvin kun puuhaili koko ajan jotain. Käytiin pojan kanssa puistoilemassa, piirrettiin, tehtiin maja, oltiin ja touhuttiin. Monesti päivän aikana mietin, että miltä tuntuisi jos enkeli olisi tässä ja tässä tilanteessa mukana. Ja koko päivän oli tunne, että joku puuttuu, meitä on liian vähän.
Meissä onkin varmaan koko loppu elämän enkelin kokoinen aukko, sen kanssa pitää vain oppia elämään.


"Aina kun jotain häviää
aina jotain jäljelle jää
Aina kun tuntee ikävää
tietää, että omisti jotain tärkeää."
-Kaija Koo: Jotain häviää-

Oikea tapa surra

Eilen ei tullut kirjoitettua, vaikka aihetta olisi ollut. Oli ihan hyvä päivä. Pojalla oli mukavaa leikkiseuraa koko päivän ja mekin saimme nauraa heidän touhuilleen. Välillä, parempina hetkinä, mieleen tulee, että pitäisikö meidän surra jotenkin enemmän. Mutta jokainen suree omalla tavallaan, eikä surun määrää voi mitata millään mittarilla. Yhtä ainoaa oikeaa tapaa surra ei ole.
Me kyllä suremme, mutta ajattelemme asioita tunteen lisäksi järjellä.
Me kyllä suremme, mutta elämme arkea samalla.
Me kyllä suremme, mutta löydämme myös naurun aiheita.
Se on ainoa tapa jatkaa elämää eteenpäin.

Neljäs mukana

Ajattelin tänään ruokakaupassa, että kukaan noista ihmisistä ei tiedä. Meistä ei näy päällepäin mitä on tapahtunut. Näytämme ehkä poissaolevilta tai väsyneiltä, ei kenties muuta. Ihmiset ajattelee, että siinä on tavallinen kolmihenkinen perhe.
Neljäs kulkee mukana sydämessä.


"Elämä on varjoa ja valoa
Joskus se kyyneliin tiristää
Silloin kun itkun kaulukset
kurkkua kiristää
Elämä on sekoitus onnea
ja surullisia vaiheita
Meil on täydellinen elämä
täynnä laulun aiheita"
-Suvi Teräsniska: Täydellinen elämä-

Tyhjä olo

Ei oikein mitään sanottavaa. Tyhjä olo, niin fyysisesti kuin henkisestikin. Tänään oli vähän raskaampi päivä. Käytiin äitiysneuvolassa keskustelemassa tapahtuneesta. Se oli ihan hyvä käynti, mutta melko uuvuttava. Lisäksi kävin taas verikokeissa sairaalassa. Ahdisti melkoisesti astua sairaalan ovista sisään. Sinne olimme jättäneet viimeksi käydessämme enkelin.
Tyhjä pää, kertakaikkiaan.

Kaksi aikakautta

Käytiin tänään mummon ja papan luona. Poika pääsi leikkimään vähän eri ympäristöön. Kivointa oli rappujen kiipeäminen edestakaisin, mummo ja pappa sai juosta oikein urakalla. Samalla innostuin itse aloittamaan sisustustaulu-projektia, joka on muhinut mielessä jo pitkän aikaa ennen enkelin syntymää. Nyt, kaiken tapahtuneen jälkeen, on tullut tunne, että asioita pitää alkaa tehdä ja toteuttaa. Ei elää enää sitten kun -elämää.

Nykyään elämän voi jakaa kahteen aikakauteen: aika ennen enkeliä ja aika enkelin jälkeen. Ennen elettiin haaveissa, suunniteltiin tulevaisuutta, murehdittiin turhanpäiväisiä pikkuasioita ja puhuttiin että "tehdään tämä ja tämä sitten kun". Nyt eletään päivä kerrallaan-elämää. Tulevaa ei jaksa kauheasti ajatella eikä suunnitella, kunhan selviää aamusta iltaan. Asioiden tärkeysjärjestys meni kerralla uusiksi. Tärkeintä on tämä hetki, tässä ja nyt. Kaikki on niin pienestä kiinni, kaikki voi muuttua sekunneissa.


"Kun elämässä kaiken menettää
silloin vapaus on ainut mitä käteen jää
On ylämäki raskas askeltaa,
mutta alamäkeen liian usein katoaa
Jos se ei tapa niin se todellakin hajottaa
ei muistojen päälle kultakerrosta saa
Hymyile tai itket kuinka vaan
ole hetki niinkuin huomista ei olisikaan."
-Haloo Helsinki!: Vapaus käteen jää-

Kohtaaminen

Tänään se sitten tapahtui, asia jota pelkään nykyään kaupungilla käydessämme. Törmäsimme tuttuun, joka ei tiennyt tapahtuneesta. Hän hämmentyi todella pahasti asian kuultuaan. Enkä kyllä yhtään ihmettele, varmasti itse reagoisi samalla tavalla. Se oli kaikille epämukava tilanne.
Ennen niin sosiaalisesta ihmisestä onkin nyt tullut sivuilleen pälyilevä paniikkipallero, joka kauhulla odottaa milloin vastaan kävelee joku tuttu, joka iloisena onnittelee vauvasta. Kuten sanottua, kaikille epämukava tilanne.

Kävimme tänään valitsemassa enkelille hautapaikan. Paikka on rauhallinen, suuren männyn vieressä. Hautausmaalla on kaunis pieni kappeli, jossa siunaustilaisuus pidetään. Veimme myös enkelin hautausvaatteet hautaustoimistoon ja samalla näin enkelin arkun. Tämä päivä olikin taas hieman raskaampi. Kuten aiemmassakin kirjoituksessani totesin, kenenkään vanhemman ei kuuluisi joutua tekemään tällaista. Se on niin väärin, niin väärin...

Hyvä päivä

Tänään oli ihan hyvä päivä. Puuhasimme miehen ja pojan kanssa aivan arkipäiväisiä juttuja. Enkeli oli kyllä koko ajan mielessä ja kaipaus on joka hetki kova, mutta tänään sydämessä oli rauha. On ihanaa, että välillä on tällaisiakin päiviä. Se luo uskoa tulevaan. Siihen, että ehkä jonain päivänä ei enää satukkaan ihan niin paljon.


"Elämäs on taistelun arvoinen, oi rakas veljeni muistathan sen?
Jokainen polku ja jokainen tie, kivinen olkoon, mutta eteenpäin vie.
Joo, se on taistelun arvoinen, oi rakas siskoni muistathan sen?
Jokainen hetki on lahja, oli vaan kansi tai pohja.
Nyt sun on oltava vahva!"
-Soul Captain Band: Taistelun arvoinen

Haaveet laatikkoon

Päätimme tänään viikkosiivouksen yhteydessä pakata enkelin vaatteet ja tavarat pois. Tiesin, että se ei tulisi olemaan helppoa. Meillä oli kaikki valmiina odottamassa. Otin kuitenkin taas asenteen, että tämä on vaan nyt tehtävä. Ja jälleen kerran yllätyin omasta rauhallisuudestani. Poika touhusi ympärillä omia juttujaan, minä pakkasin vaatteet äitiyspakkauksen laatikkoon ja mies purki pinnasängyn ja vei tavarat säilöön vintille. Poika kävi välillä ihmettelemässä pinnasängyn purkamista. Selitin hänelle, että "sinulla on nyt tuo oma isojen poikien sänky, niin tätä ei enää tarvita". Ei tarvita ei... Onneksi poika on vielä niin pieni ettei osaa ihmetellä miksi ensin aiemmin petasimme siskolle sängyn ja nyt sitä ei enää tarvita.
Tuntuu, että vaatteiden ja tavaroiden mukana pakkasimme laatikkoon ja vintille myös kaikki tulevaisuuden haaveet ja unelmat. Nyt ei oikein osaa eikä uskalla haaveilla mistään kun se suurin haave, jota oltiin odotettu, otettiin yhtäkkiä pois.

Valitsimme samalla enkelille hautausvaatteet. Hän saa päällensä kauniin valkoisen bodyn, jossa on kukkabrodeerauksia, valkoiset sukkahousut, valkoisen neuletakin ja vaaleanpunaiset housut sekä päähänsä valkoisen myssyn. Vaatteita valitessa ajattelin, että minun kuuluisi pukea näitä tytöllemme, nyt ne pukee kuitenkin hautausurakoitsija. Meistä kumpikaan ei pysty siihen. Haluamme säilyttää sen rauhallisen ja kauniin mielikuvan mikä meille sairaalassa enkelistä jäi.
Hän ikäänkuin nukkui, syvää ja pitkää unta.


"Haaveet kaatuu
niitä nousemaan en saa
Haaveet kaatuu
tahdoin paljon kauniimpaa."
-Jore Marjaranta: Haaveet kaatuu-

Synnytys

Tänään mielessä pyöri paljon viikko sitten ollut synnytys. Se oli niin fyysisesti kuin henkisestikkin erittäin rankka kokemus. Ja pakko myöntää: käteen jäi pelko raskautta ja synnytystä kohtaan. Pelosta huolimatta tiedän, että haluaisin vielä lapsia. Haluaisin, että poika saisi leikkikaverin ja haluaisin myös, että saisin itse vielä onnistuneen raskaus- ja synnytyskokemuksen.
Synnytyksen jälkeen saimme viettää pari tuntia enkelin kanssa kolmistaan. Otimme muistoksi valokuvia, suukottelimme ja silittelimme. Kätilö painoi meille enkelin jalan- ja kädenjäljet muistoksi sekä leikkasi mukaan pienen, tumman hiuskiehkuran. Enkelin luovuttaminen kätilölle oli erittäin vaikeaa, ei olisi halunnut päästää irti. Liian paljon meistä lähti tuolloin enkelin mukana.
Olin ajatellut kotiutumisemme hieman erilaiseksi kuin se nyt oli. Nyt lähdimme sairaalasta iltamyöhällä miehen kanssa kahdestaan, sairaalan ensiavun kautta mustaan ja pimeään talviyöhön. Mielikuvissani aiemmin kuvittelin kuinka mies ja poika tulisivat hakemaan meitä sairaalasta ja kävelisimme ulos minä pojan kanssa käsikkäin ja mies kantaen tyttöä auton turvakaukalossa.
Nyt jätimme tyttömme enkelinä sairaalaan.

Lähdimme tänään toiseen kaupunkiin aikeina katsella aleja. Oli mukava päästä vähän muihin maisemiin ja ajattelimme, että se hetkeksi harhauttaisi ajatuksia vähän muuhunkin. Olotila olikin ensin, olosuhteisiin nähden, ihan suhteellisen hyvä ja rauhallinen. Päivän päätteeksi olin kuitenkin melko maassa, joka puolella näkyi vauvoja ja onnellisia perheitä, raskausmahoja ja pieniä, ihania tyttöjen vaatteita. En tosissaan ollut huomioinut, että katsellessani pojalle alesta vaatteita vastaan tulee myös niitä pieniä prinsessa-ihanuuksia. Se olikin yllättävän kova paikka.


"Anna minun tulla sun viereesi ja lohduttaa,
Hullu sä et ole, mut joskus sitä romahtaa kivipohjaan
Hiljaa nyt mennään, mut henkiin sä jäät
Hullu sä et ole, mut juuri nyt on vaikeaa..."
-Janna: Sä et ole hullu-

Askel eteenpäin

Tänään käytiin järjestelemässä enkelin hautajaisasioita. Vanha totuus siitä, että kenenkään vanhemman ei pitäisi joutua hautaamaan omaa lastaan pitää todellakin paikkansa. Se on julmaa ja niin väärin, sotii luonnon normaalia kiertokulkua vastaan. Olen kuitenkin meistä ylpeä, saimme asiat hyvin hoidettua vaikka henkisesti rankkaa olikin. Yllätyin omista reaktioistani, sain pidettyä itseni rauhallisena ja asiallisena. Olin päättänyt aamulla, että olen vahva ja pystyn tähän.

Kaupungilla käynti on ollut  raskasta, koska tuntuu, että joka puolella vilisee pieniä vauvoja ja raskausmahoja. Niiden näkeminen on kuin isku palleaan, henki tuntuu salpautuvan ja ahdistus iskee. Maailma kääntää oikein kunnolla veistä haavassa. Minullahan tuon onnen pitäisi olla, se odotti jo aivan nurkan takana. Nyt jäljellä on tyhjä syli, jälkisupistukset ja lukuisista verikokeista mustelmilla olevat kädet.

Poika oli hoidossa papalla sillä välin kun me olimme asioilla. Oli ihana huomata poikaa hakiessa kuinka hauskaa molemmilla oli ollut yhdessä, vastassa oli kaksi leveästi hymyilevää naamaa. Ihanaa on ollut myös se, että kaikesta huolimatta nauru löytyy vielä itseltäkin jostain. Pojasta on kuoriutunut pieni Vili Vilperi ja hänen touhuilleen ei välillä pysty muuta kuin nauramaan. Se pitää pinnalla.

Kaikesta rankkuudesta huolimatta tuntuu, että tänään on ollut kuitenkin ihan hyvä päivä. Elämä ehkä sittenkin voittaa.

"Herään, ehkä vielä toivunkin
Ja toivon, joskus vielä uskonkin
Se saapuu lohtu jonka aavistin..."
-Anna Puu: Kaunis päivä-

Tasan viikko sitten...

Vielä viikko sitten odotimme onnellisen jännittyneinä merkkejä siitä milloin pieni prinsessamme päättäisi syntyä. Seuraavana päivänä olisi laskettuaika. Kaiken piti olla hyvin...
Illalla neiti potkutteli masussa hieman rauhallisemmin mitä yleensä, mutta enpä arvannut siitä vielä huolestua. Seuraava aamu muutti kuitenkin kaiken. Ei liikkeitä vaikka mitä temppuja yritti tytön herättämiseksi.
Kätilön ensimmäiset sanat on tatuoitu ikuisesti takaraivooni: Kyllä täällä valitettavan hiljaista on.
Kuolemantuomio... Ei sydänääniä...Vain hiljaisuus... Pieni prinsessamme muuttui enkeliksi...
Seuraavat päivät: synnytys, kotiin palaaminen, ovat aikalailla sumussa.

Onneksi on ihana esikoispoika, joka nostaa väkisin meidät sängynpohjalta aamuisin. Tunteet menevät aivan vuoristorataa: välillä tuntuu kuin kaikki olisi ollut vain unta, välillä todellisuus lyö moukarilla päähän.

Kaipuu on suunnaton.