Välillä tuntuu raskaalta ajatella, että suru kulkee tästä eteenpäin aina, koko loppuelämän, meidän mukana. Vaikkakin se varmasti laimenee ja helpottaa vähän otettaan, niin ei se tule koskaan enää kokonaan poistumaan. Aina puuttuu yksi. Aina on mielessä sen vuoksi haikeus.
Välillä se, ajatus että tämä tunne on aina läsnä, tuntuu taakalta. Mutta sen kanssa on vain pakko oppia elämään.
"Surua kyynelin kastella täytyy,
jotta se puhkeais kukkaan.
Helli ja hoivaa, varoen vaali
ettei se menisi hukkaan.
Pois älä oveltas käännytä koskaan
suru jos koputtaa milloin.
Pyydä se sisälle, syötä ja juota,
tarjoa yösija silloin.
Sitten kun kukkanen kesän on nähnyt
hajoaa se maahan multaan.
Näät se silti kukkana aina,
muistot on kalleinta kultaa.
Eikä sun vieraasi asumaan jäänyt
lähti se muualle matkaan.
Vielä se tulee mennäkseen jälleen
lähemmäs kuin aavistatkaan.
Se mitä kunniavieraasi kertoo
kätke se sydämees tarkoin.
Ei niitä oppeja kirjoista löydä,
ei ostaa voi miljoonin markoin.
Itkuja varten on ihmisen silmät,
vierikää kyyneleet.
Tuleehan tuolta se toinen päivä
kun on kepeät askeleet."
-Jenni Vartiainen: Suru on kunniavieras-
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti
Lämmin kiitos kommentistasi!