Kivi

Enkeli sai viimein haudalleen kiven. Kaunis, yksinkertainen, ei mitään turhia krumeluureja. Mutta silti erityinen, erilainen, ei ihan perinteinen kivimalli. Prinsessalle prinsessakivi.
Nyt kun haudalla on kivi, tapahtuma konkretisoitui taas jollain uudella tavalla. Nyt kaikki on valmista, kaikki on tehty. Elämä meni nyt vain näin, piste.
Siinä lepää meidän pieni tyttö, pojan pikkusisko, meidän kaikkien rakas. Meidän enkeli.

Tapahtui töissä

Kohtaus töistä: Perhe tulee tuomaan 5-vuotiasta poikaansa harrastukseen. Olen ryhmää ovella vastassa. Perheen isän olkapäällä tuhisee noin 3 viikkoinen tyttövauva. Pienessä kippurassa, puettuna punaiseen. Yritän olla katsomatta, olla kiinnittämättä huomiota.
Tunnin jälkeen poikaa tulee hakemaan äiti vauvan kanssa. Vauva on vaunuissa, ei näkyvillä. Huokaisen helpotuksesta, nyt ei tarvitse nähdä häntä. Poika kuitenkin haluaa esitellä vauvan minulle ja hihkaisee ylpeän isoveljen innolla: "Katso, eikö olekin kaunis vauva!" No, enhän voi tuottaa pienelle pojalle pettymystä, pakko katsoa.
"Onhan se, kaunis vauva..."

Pikkumaista

On ollut nyt vähän hiljaiseloa täällä. Olen tehnyt lyhyttä sijaisuutta, ollut töissä muutamana päivänä viikossa. Vaikka työpäiviä ei olekaan ollut kuin muutama viikossa, niin silti tuntuu, että on ollut kovasti hulinaa. Ei ole oikein enää iltaisin jaksanut keskittyä koneen ääreen.
Tämä työjakso on kuitenkin tuntunut ihan hyvältä. Saa väkisinkin muutakin ajateltavaa, pääsee vähän muihin ympyröihin.

Olen tässä viime aikoina miettinyt, että onko pikkumaista olla innostumatta tai iloitsematta muiden raskausuutisista. Ihan lähimpien ystävien uutisista nyt olisin onnellinen. Ilman muuta. Vaikeuksia kun löytyy muiltakin tällä vauvasaralla. Mutta en vain pysty iloitsemaan puolituttujen tai ei niin läheisten ihmisten raskausilmoituksista. Huonoa käytöstä? Pikkumaista? Itsekästä? Kaameaa kateutta tai katkeruutta?
Ehkäpä, mutta tunteilleen ei voi mitään. Sanon suoraan, että koen, että minulla on siihen jollain tapaa oikeus. Minun ei tarvitse iloita, koska se kouraisee edelleen liian syvältä. He saavat onnen, me emme.
Elämä ei ole reilua.

Päivän ja yön mietteitä

Tänään on jostain syystä pyörinyt useaan otteeseen mielessä kysymys: miksi? Miksi juuri meille piti käydä näin? Kysymys johon ei meidän kohdalla saada koskaan vastausta. Ja jota juuri tästä syystä on edes aivan turha miettiä. Mutta mietinpä kuitenkin, aina silloin tällöin.

Näin viime yönä unta, että olin menossa johonkin ultraan ja lääkäri totesi, että "kyllä siellä hyvinkin voi olla kaksi alkiota". Heräsin harmikseni liian aikaisin enkä ehtinyt sitten nähdä oliko vaiko eikö ollut. Ihme unia. Tiedä mistä nuokin aina kumpuaa.

Onni

Eilen oli todella mukava päivä. Puuhailimme ihan arkisia juttuja: pestiin pyykkiä, siivottiin, käytiin kaupassa, laitettiin ruokaa, leikittiin. Poika, minä ja mies. Ihan tavallinen perhe. Pitkästä aikaa oli tunne, että ehkä emme olekaan koko loppuelämäämme vain suurta surua mukanamme kantava perhe, vaan voimme välillä tehdä ihan tavallisen perheen arkisia asioita. Miettimättä hautakynttilöiden ostoa tai hautakivien malleja tai mahdollista uutta raskautta ja sen tuomaa pelkoa. Toki suru on ja pysyy, niinkuin kaipauskin, mutta sen ei ehkä tarvitsekaan tuntua taakalta.
Jos olen jotain tästä oppinut, niin sen, että elämä on tässä ja nyt. Ei huomenna, ei eilen, vaan nyt. Kliseistä, mutta totta. Juuri eilen tavoitin tuon nyt-hetken. Ripustin pyykkiä ja katselin kun poika leikki keskittyneesti itsekseen,  mies laittoi ruokaa. Valtava onnen tunne tulvahti läpi. Tällaista elämän pitäisi olla, pieniä arkisia asioita. Rauha sydämessä ja mielessä.