Pettymys

Pettymyksen tunnetta on välillä vaikea sietää. Se iskee voimakkaana silloin tällöin, eri tilanteissa. Esimerkiksi kun näkee naapuritalossa asuvan lapsiperheen ulkoilemassa. Heillä on suurin piirtein saman ikäiset lapset kuin meillä. Tulee väistämättä mieleen, että meilläkin piti elämän olla tuollaista. Tai kun mieleen pälkähtää muistikuva jostain enkelille ostamastani vaatteesta, "tuota ja tuota mekkoa en päässyt enkelille pukemaan". Olin jo ehtinyt kovasti iloita siitä, että nyt pääsen vaatettamaan tyttöäkin kun poikien vaatteet ovat jo tulleet tutuiksi. Kuulostaa pinnalliselta ja on loppujen lopuksi ihan yhdentekevää. Tärkeintä olisi ollut, että olisimme saaneet pitää enkelin.

Pettymys kumpuaa myös siitä, että meillä oli kaikki valmiina enkeliä varten. Olimme valmistautuneet elämään vauvaperhe-elämää. Koska kukapa olisi osannut, tai edes halunnut, ajatella että mitään tälläistä tulisi tapahtumaan. Tietysti jokainen tietää, että kaikkea voi raskaudessa ja synnytyksessä käydä, mutta eipä sitä normaalisti, kaiken ollessa muuten hyvin, tule ajatelleeksi. Eikä pelkääminen auta mitään. Ei niinkään voi elää, että pelkäisi koko ajan jotain tapahtuvaksi. Siinä tulee hulluksi.

Niinpä olimme tähdänneet tulevaan.
Se kaikkein tärkein, enkeli, jäi vain enään uupumaan.