Eilen oli todella mukava päivä. Puuhailimme ihan arkisia juttuja: pestiin pyykkiä, siivottiin, käytiin kaupassa, laitettiin ruokaa, leikittiin. Poika, minä ja mies. Ihan tavallinen perhe. Pitkästä aikaa oli tunne, että ehkä emme olekaan koko loppuelämäämme vain suurta surua mukanamme kantava perhe, vaan voimme välillä tehdä ihan tavallisen perheen arkisia asioita. Miettimättä hautakynttilöiden ostoa tai hautakivien malleja tai mahdollista uutta raskautta ja sen tuomaa pelkoa. Toki suru on ja pysyy, niinkuin kaipauskin, mutta sen ei ehkä tarvitsekaan tuntua taakalta.
Jos olen jotain tästä oppinut, niin sen, että elämä on tässä ja nyt. Ei huomenna, ei eilen, vaan nyt. Kliseistä, mutta totta. Juuri eilen tavoitin tuon nyt-hetken. Ripustin pyykkiä ja katselin kun poika leikki keskittyneesti itsekseen, mies laittoi ruokaa. Valtava onnen tunne tulvahti läpi. Tällaista elämän pitäisi olla, pieniä arkisia asioita. Rauha sydämessä ja mielessä.
Kuulostaa hyvältä! :) Arjesta nauttiminen ja sen hienouksiin havahtuminen auttaa varmasti jaksamaan eteenpäin, vaikka suru ja kaipaus kulkeekin samaan aikaan rinnalla. Kun muistaisi itsekin sen, että samaan aikaan voi olla onnellinen jostakin, vaikka sureekin toisia asioita...
VastaaPoistaEi se kyllä aina onnistu. Välillä päinvastoin tuntee huonoa omaatuntoa siitä, että iloitsee tai on jostain onnellinen, kun mukamas pitäisi vain olla surullinen. Mutta onneksi on näköjään mahdollista myös tuntea ihan puhtaasti onnea vielä kaiken jälkeen. :)
PoistaSuotta eivät kliseet ole kliseitä! Ei epätosista väittämistä tule yleensä kliseitä.
VastaaPoistaKiitos tästä ja aurinkoisia hetkiä eteenpäinkin!
Kiitos, samoin toivon sinulle!
PoistaIhanan valoisa kirjoitus! Ja totta se, että tämän kokemuksen myötä "hetkessä eläminen" on avautunut ihan eri tavalla kuin ennen.
VastaaPoistaEnnen tuli itse elettyä kyllä aika vahvasti "sitten kun"-elämää. Nyt todellakin heräsi nauttimaan nykyhetkestä, siitä mitä on tällä hetkellä.
PoistaIhanaa Helkky, että onni on taas löytänyt sinne <3
VastaaPoistaNiin on! :)
PoistaHei! Olen tätä blogia lukiessani itkenyt ja nauranut. Tuntuu niin käsittämättömältä, että tuntemukset voisivat olla itseni kirjoittamia. Meidän perhettä kohtasi samanlainen suru maaliskuussa ja samalla tavalla täytyy rakentaa elämää tästä eteenpäin. En ole vielä lukenut muita blogeja tai kirjoja aiheesta, mutta tuntuu hyvältä että olen löytänyt sun kirjoitukset nyt kun tälläisen asian kanssa on pakotettu elämään.
VastaaPoistaHei! Otan osaa suureen suruunne! On todella kurjaa kuulla, että myös teille on käynyt näin.
PoistaHienoa kuitenkin, jos näistä minun jutuistani on apua. Olen myös todennut saman, että on hyvä huomata, että myös muilla on samanlaisia tuntemuksia. Ettei ole fiiliksiensä kanssa yksin. Paljon voimia tulevaan! <3