Eilen oli pojan harrastuspäivä. Poika on sen verran pieni, että käymme ryhmässä yhdessä. Meillä oli niin hauska 45 minuuttinen, että hetkittäin olo tuntui jopa melko normaalilta. Enkeli väistyi ajatuksissa pieneksi hetkeksi taka-alalle kun uppouduin niin tapahtumiin. Mutta vain pieneksi hetkeksi. Yhtäkkiä tuli taas mieleen, että minulla on kuollut lapsi ja täällä minä vain iloitsen. Iski huono omatunto. Tuli olo, että minulla ei saisi olla näin hauskaa kun enkelin kuolemasta on vielä niin vähän aikaa. Sehän on aivan järjetöntä! Mutta niin kai se ihmismieli vaan tahtoo toimia. Pitäisi vaan osata nauttia niistä pienistä hetkistä päivässä jolloin on ihan hyvä olla.
Koska elämä kuitenkin jatkuu.
Meidän enkeli kuoli just ennen joulua ja joululomalle mentiin aika surullisissa tunnelmissa. Kuitenkin perheen läsnäolo oli mukavaa ja yhteinen lautapelikin sai oikein nauramaan, pientä iloa siis. Ainoa vaan, että podin niin huonoa omaatuntoa nauramisesta, että sulkeuduin makuuhuoneeseen tunniksi itkemään ja mielessäni pyytelemään anteeksi enkeliltä, että olin iloinnut. Sellaista se alkuaika oli. Aina kun vähääkään hymyili, piti repiä ittensä takasin surun syviin syövereihin. Se helpotti ajan kanssa. Mutta kyllä pitkään podin huonoa omaatuntoa jokaisesta hymystä ja naurusta. Tuntui, että ne piti korvata tunnin itkulla. Vaikka tiesi, että turhaan itseään rankaisi ilosta.
VastaaPoistaHei Miilosa! Joo, on kyllä ihmeellistä miten ihmisen pitää ihan käsittämättömistä asioista itseään syyllistää. Mutta jospa sekin ajan kanssa helpottaisi. Voimia kovasti sinulle!
PoistaLöysin blogisi hiljattain, otan osaa suureen suruusi. Tarinasi kuulostaa vähän liiankin tutulta: meidänkin perheemme toinen lapsi kuoli kohtuun täysiaikaisen raskauden päätteeksi. Minulle täältä verkosta löytynyt vertaistuki on ollut tärkeää ja jäänkin mielenkiinnolla seuraamaan blogiasi.
VastaaPoistaPieniin hyviin hetkiin kannattaa tosiaan tarrata, niitä pudotuksiakin kuitenkin sitten tulee. Paljon voimia ja valonsäteitä sinulle!
Hei Ulpukka!
PoistaKiitos! Surullista kuulla, että myös teille on käynyt samalla lailla. Tuossa vaiheessa, täysiaikaisena, sitä tosissaan odottaa vain synnytystä. Ei missään vaiheessa kyllä tullut mieleen, että näin kauheita voisi tapahtua.
Olen myös seurannut muutamaa blogia aktiivisemmin ja on tosiaan hyvä huomata, että muilla on samanlaisia tuntemuksia, että ne ikään kuin kuuluvat asiaan.
Voimia ja jaksamista myös sinulle!