Vielä viikko sitten odotimme onnellisen jännittyneinä merkkejä siitä milloin pieni prinsessamme päättäisi syntyä. Seuraavana päivänä olisi laskettuaika. Kaiken piti olla hyvin...
Illalla neiti potkutteli masussa hieman rauhallisemmin mitä yleensä, mutta enpä arvannut siitä vielä huolestua. Seuraava aamu muutti kuitenkin kaiken. Ei liikkeitä vaikka mitä temppuja yritti tytön herättämiseksi.
Kätilön ensimmäiset sanat on tatuoitu ikuisesti takaraivooni: Kyllä täällä valitettavan hiljaista on.
Kuolemantuomio... Ei sydänääniä...Vain hiljaisuus... Pieni prinsessamme muuttui enkeliksi...
Seuraavat päivät: synnytys, kotiin palaaminen, ovat aikalailla sumussa.
Onneksi on ihana esikoispoika, joka nostaa väkisin meidät sängynpohjalta aamuisin. Tunteet menevät aivan vuoristorataa: välillä tuntuu kuin kaikki olisi ollut vain unta, välillä todellisuus lyö moukarilla päähän.
Kaipuu on suunnaton.
Olen pahoillani :( Kuulostaa niin laimealta ja tyhjänpäiväiseltä fraasilta - ei tällaiseen ole sanoja.
VastaaPoistaHei!
PoistaLämmin kiitos osanotostasi! Eipä tällaiseen oikein ole olemassa kenelläkään mitään sanoja, ei minullakaan olisi. Tärkeintä on, että välittää.