Tatuointeja, hautakiviä ja vähän muutakin

Pitkästä aikaa olen taas täällä.  On tuntunut ettei ole oikein mitään sanottavaa,  ei ole jaksanut tulla kirjoittamaan. Mutta nyt: I'm back!

Viime viikko sujui hyvin. On ihanaa kun aurinko paistaa ja on selkeästi kevät! Saimme tiistaina kauan odottamamme tatuoinnit. Nyt on molemmille lapsille, pojalle ja enkelille, omat tatuoinnit. Minulla käsivarressa ja miehellä pohkeissa. Olin jo enkelin raskauden aikana miettinyt, että sitten kun enkeli on syntynyt,  niin menen ottamaan kolmannen tatuoinnin. Sitten kun kävi niinkuin kävi, niin tuli jo sairaalassa vahva tunne, että nyt minun on saatava se tatuointi. Niinpä varasimme ajat jo silloin kun kävimme hoitamassa hautajaisasioita. Nyt on sitten lapset ihan konkreettisesti iholla, koko loppu elämän.

Kävimme myös viime viikolla katsomassa hautakivimalleja. Tilasimme kahdesta kivestä luonnokset ja niitä nyt sitten odottelemme.

Ensi syksyn työkuviotkin alkavat pikkuhiljaa selvitä. Asiat, ja elämä, menevät eteenpäin.

Askeleita

Olen alkanut järjestellä syksyn työkuvioita. Minulla ei ole vakituista paikkaa mihin palata, joten kaikki pitää rakentaa uudestaan alusta. Alunperinhän tälläistä ei olisi pitänyt edes tässä vaiheessa joutua miettimään. Mutta... No elämä ei mene aina niin kuin elokuvissa. Ahdistaa kun joutuu tämän kaiken lisäksi vielä miettimään ja stressaamaan saako niitä töitä ja mihin poika hoitoon. Mutta ei auta.
Olen ottanut nyt jo loppukevääksi lyhyen sijaisuuden ja olen töissä parina päivänä viikossa. Sitä odotan innolla. Saa vähän vastapainoa kaikelle. Toivottavasti nämä työkuviot tästä muutenkin selkenisivät.

Pieni pingviinin poikanen

Joku aika sitten tuli televisiosta ohjelma pingviineistä. Katselimme sitä hetken aikaa. Ohjelmassa esiteltiin eri pingviinilajeja ja yhteisön elämää. Eräs pingviiniemo oli hukannut poikasensa. Oli hyytävän kylmä ilma ja lumimyrsky. Emo etsi poikastaan epätoivoisesti myrskyn jälkeen ja suureksi suruksi löysi sen kuolleena. Se oli jäätynyt. Emon suru ja hätä oli käsin kosketeltavaa. Pystyin niin samastumaan pingviiniemon tuskaan. Se huusi ja yritti hätääntyneenä tökkiä poikastaan, jotta se heräisikin henkiin. Mutta niin ei tietenkään tapahtunut. Mieleen palautui enkelin syntymä. Kuinka ajatteli vain, että "kohta se herää, kyllä se alkaa kohta hengittää". Mutta enkeli oli jo mennyt. Kuten pieni pingviinin poikanenkin.

Varo vaan!

"Älä kuule vielä iloitse! Varo vaan, se voi vielä kuolla!" Näin tekisi mieli mennä nykyään sanomaan kaikille raskaana oleville, jotka tulevat kadulla vastaan. No, en tietenkään oikeasti mene, mutta ajatus käy mielessä joka kerta kun näen raskausmahan. Aika kamalaa, mutta siltä vaan nyt tuntuu. Tekisi mieli varoittaa muita. Ei näistä paljon neuvolassa huudella.
Elämä on arvaamatonta!

Elämän pieniä iloja

Hyvä päivä. Yhteinen aamiainen sängyssä. Kukkakimppu keittiön pöydällä. Käynti messuilla. Hyvää ruokaa. Touhuilua pojan kanssa. Niistä tämä päivä on koostunut. Pienistä iloista. On ollut helpompi olla.

Pinnallisia ajatuksia

"Apua, mitä jos emme saakkaan enää toista tyttöä?!" Sellainen ajatus on pyörinyt nyt parina päivänä mielessä. Tuntuu, että joka puolelta tupsahtelee iloisia ilmoituksia: "Hei, odotamme tyttövauvaa!" tai "Hei, saimme tyttövauvan!". No, hei vaan, mekin saimme tyttövauvan, mutta emme sitten kuitenkaan saaneet... Mitä jos emme saakkaan enää toista mahdollisuutta kokea tytön kasvatusta? Meillä on maailman ihanin poika, jonka myötä pääsemme kokemaan pojan kasvatuksen, puuhaamaan niin sanottuja poikien juttuja. Mutta olisi ollut hienoa päästä kokemaan myös niitä prinsessa-leikkejä. Ja mitä jos emme pääsekkään koskaan käyttämään niitä ihania mekkoja ja tyttöjen vaatteita, joita olimme jo ehtineet enkelille ostaa? Olin ehtinyt jo niin odottaa sitä.

Pinnallista? Kyllä, erittäin.

Aivan yhdentekevää? Mitä suurimmassa määrin. 

Tärkeintä olisi, että saisimme vielä joskus elävän vauvan. Millään muulla ei ole oikeasti väliä. Mutta eipä ajatuksilleen mitään voi. Enkä aio niitä kieltääkkään.

Olimme jo niin ehtineet tottua ajatukseen, että saamme pienen tytön.

Vuoristorataa

Juuri kun eilen ehdin kirjoittaa, että on ollut jo useamman päivän ajan helpompi olla, niin eikös olotila ollut tänään ihan toinen! No sehän nyt on tiedetty jo, että vuoristorataahan tämä tulee olemaan vielä pitkän aikaa. Eipä siitä mihinkään pääse. Oli jo aamusta sellainen olo, että voisi mennä metsään huutamaan ja päivä sen kuin parani kun joka puolella tuntui taas vilisevän pieniä vauvoja ja raskausmahoja. Hyvinä päivinä kestän ne nykyään melko hyvin, mutta huonoina päivinä ne ovat edelleen kova pala. Kaiken lisäksi törmäsin tuttavaan, joka iloisena kyseli meidän kuulumisia ja jolle jouduin selittämään tapahtumat. Että sellainen päivä...
No, huomenna on uusi päivä.

Kirja

Saimme joku aika sitten lahjaksi kirjan, Mereen haudattu unelma, joka kertoo kohtukuoleman kokeneen perheen tarinan. Kirjassa Elina Nissinen kertoo perheensä kokemuksista, syistä, seurauksista ja tunteista, joita kohtukuolema herätti. En ole vielä lukenut kirjaa. Jotenkin tuntuu, että aihe on vielä liian lähellä ja muiden tarinoiden lukeminen aiheuttaa vaan enemmän ahdistusta. Juuri samaisesta syystä en seuraa kuin muutamaa aiheeseen liittyvää blogia. Vertaistuki on tietyissä määrin hyväksi, mutta en halua, että se aiheuttaa lisää ahdistusta. Onko kukaan teistä lukenut kyseistä, tai jotain muuta, aiheeseen liityvää kirjaa?

Kuluneen viikon aikana on ollut helpompi olla. Suru ja ahdistus ei ole ollut niin vahvasti läsnä, vaan tunnetta voisi kuvata ennemminkin kaihoksi. Meillä on ollut mukava viikko kaikin puolin. Mies piti talviloman ja nautimme yhdessä olosta, kävimme muutamalla lyhyellä matkalla, rentouduimme ja olimme.