Haudalla

Käymme usein enkelin haudalla. On helpottavaa, että on paikka jossa käydä enkelin luona, tervehtimässä häntä. Vaikkakin haudalle meno on edelleen yhtä tunteita herättävää ja absurdia. "Eihän tämän elämän näin pitänyt mennä, ei tätä elämää näin oltu suunniteltu...", sen kaltaisia ajatuksia pyörii usein päässä haudalla käydessä. Mutta elämää ei voikkaan suunnitella etukäteen. Kuten tämä on osoittanut.
Olemme todella tyytyväisiä hautapaikkaan jonka valitsimme enkelille. Se on kaunis ja rauhallinen paikka. Haudan vieressä on suuri puu, jossa linnut laulavat enkelille. Lähellä oleva katulamppu loistaa valoa haudalle, niin ettei enkelin tarvitse olla pimeässä. Omaa mieltä rauhoittavia asioita.
Haudalta pois lähtiessä on toisaalta rauhallinen mieli, toisaalta tuntuu pahalta jättää enkeli sinne, yksin.

"Ethän pelkää pimeää
siel on monta kynttilää.
Ja viimein sun matkaan
ei pääse saattajatkaan.

Yötä vasten vaikka lähdet
jatka vain, vaikka on
se suuri suunnaton.
Kohti valkeata rantaa
laivaan mun laulujen,
sä kuljet tietäen.

Ettet pelkää enempää,
siel on monta kynttilää.
Ja viimein sun matkaan
ei pääse saattajatkaan.
...
Ja viimein sun matkaan
ei pääse saattajatkaan.
Ja lohtu on mulle,
että siellä on kaikki sulle."
-Johanna Kurkela: Prinsessalle-



 

Vaatteita ja kohtalon ivaa

Otin haasteen vastaan: lähdin lastenvaatekutsuille. Kutsut sujuivatkin suurimmaksi osin hyvin. Oli rauhallinen olo. Ainoastaan yhdessä kohdassa esittelyä, eräiden tiettyjen tyttöjen vaatteiden kohdalla ahdisti. Olisin halunnut ne meidän prinsessalle, enkelille. Muuten pystyin rauhallisin mielin olemaan mukana.
Ahdistusta on sen sijaan aiheuttanut tieto siitä, että seinänaapurilla on laskettuaika nyt viikonloppuna. On oikein kohtalon ivaa, että olemme tähän mennessä olleet koko talon ainoa lapsiperhe ja juuri nyt, kun kävi miten kävi, naapurit saavat esikoisensa. Käännetään oikein urakalla veistä haavassa. Mutta elämä on... Sitten vaan odottelemaan seinän takaa kuuluvaa vauvan itkua.

Pakko uskaltaa

Katselin tässä illalla pojan keskittynyttä leikkiä. Tuli vahvasti tunne, että on vaan pakko uskaltaa elää. On pakko uskaltaa luottaa siihen, että elämä kantaa. Ylisuojelevaksi tai -varovaksi ei voi alkaa. Siinä tulee vain hulluksi. Kaikkeen ei voi kuitenkaan itse vaikuttaa. On vaan pakko uskoa siihen, että kaikki kääntyy vielä hyväksi. On vaan pakko jatkaa.

"Sydän käskee, järki sallii
Vähän kerrassaan laittaa toimimaan.
Tavoittaa voit kaiken kauniin
Siis suuntaa tulevaan, askel kerrallaan.

...

Älä pelkää, vaan uskalla elää!
Et saa käpertyä sisimpään.
Luota itseesi! Uskalla elää!
Et saa tyytyä sen vähempään!"
-Mokoma: Uskalla elää-

Sattuman kauppaa

Tänään oli jälkitarkastus äitiyspolilla. Ahdisti melko paljon mennä sinne. Ei itse tarkastuksen vuoksi vaan sen paikan takia. Viimeksi siellä ollessamme enkeli oli todettu kuolleeksi ja loppujen lopuksi lähdimme sieltä tyhjin käsin. Lisäksi ahdisti ajatus siitä, että siellä istuu raskaana olevia odottamassa tutkimuksiin pääsyä. Ja niinhän niitä olikin. Kaiken huipuksi jostain alkoi kuulua ihan pienen vauvan itkua. Se kruunasi kaiken.
Kävimme tarkastuksessa läpi myös eri tutkimusten tuloksia. Mitään syytä tapahtuneelle ei ollut löytynyt. Enkelin kuolema oli sattuman kauppaa, huonoa tuuria. Olimme tosin tienneet sen jo etukäteen, koska se kävi ilmi saamastamme kuolintodistuksesta. Näin nyt siis vain tapahtui.
Käynnin jälkeen oli taas tyhjä olo. Tämä oli viimeinen enkelin kuolemaan liittyvä "pakko hoitaa -asia". Nyt sitten vain jatketaan. Eletään elämää.

"Minulla on suunnaton ikävä"

Tänään on ollut mukava päivä. Olemme ehtineet touhuta kaikenlaista. Puuhailimme kotona, piipahdimme mummolassa ja teimme pitkän vierailun hyvän ystäväperheen luo. Kaikesta touhusta huolimatta aina hetkittäin, pienen hetken ajaksi, on iskenyt erittäin kova ikävä enkeliä. Tulee tunne, että voisi mennä jonnekkin syvälle metsään huutamaan, ei itkemään, vaan huutamaan kurkku suorana.
Muistan välillä elävästi miltä juuri syntynyt pieni nyytti, enkeli, tuntui sylissä. Pitkä, laiha tyttö kippurassa rintakehäni päällä. Miltä tuntui silittää pehmeää poskea ja niitä pieniä, hoikkia sormia.
Ikävä on varmasti aina. Välillä enemmän, välillä vähemmän.

"Onko sulla joskus ikävä ollut jotain jota ei ehkä olekaan?
Onko sulla koskaan ikävä tullut, vaikket tiedä mitä edes kaipaatkaan?
Niinkuin pieni satu johon lapsena uskoit, menettänyt hohteen on kokonaan
Tai niinkuin kaunis maisema jota ei koskaan ole edes ollut olemassakaan.

Ootko omaa elämääsi ikävöinyt, joka ohi kulkee, et huomaakaan?
Päiviä lyhyitä tai pitkiä joista et koskaan saanut otettakaan?
Minulla on suunnaton ikävä sinne, mistä en koskaan oo kuullutkaan.
Minä olen kauan jo sinua kaivannut, sinua ei varmasti olekaan.

Minulla on ikävä, minulla on suunnaton ikävä.
Minulla on ikävä, minulla on suunnaton ikävä."
-Pave Maijanen: Ikävä-

Ystävänpäiväkortit

Tällä viikolla on posti tuonut ystävänpäiväkortteja. Niitä lukiessa on mieleen tullut, että tuossa osoiterivistöllä olisi kuulunut lukea myös enkelin nimi. Sama oli mielessä kun askartelimme muutaman kortin pojan kanssa, lähettäjistä puuttui enkelin kaunis nimi. Yksi liian vähän.

Totesimme sairaalassa, että nimi jonka olimme miettineet enkelille jo etukäteen, sopi hänelle täydellisesti. Hän näytti juuri sen nimiseltä.
Meidän kaunis pieni enkelimme.

Huono omatunto

Eilen oli pojan harrastuspäivä. Poika on sen verran pieni, että käymme ryhmässä yhdessä. Meillä oli niin hauska 45 minuuttinen, että hetkittäin olo tuntui jopa melko normaalilta. Enkeli väistyi ajatuksissa pieneksi hetkeksi taka-alalle kun uppouduin niin tapahtumiin. Mutta vain pieneksi hetkeksi. Yhtäkkiä tuli taas mieleen, että minulla on kuollut lapsi ja täällä minä vain iloitsen. Iski huono omatunto. Tuli olo, että minulla ei saisi olla näin hauskaa kun enkelin kuolemasta on vielä niin vähän aikaa. Sehän on aivan järjetöntä! Mutta niin kai se ihmismieli vaan tahtoo toimia. Pitäisi vaan osata nauttia niistä pienistä hetkistä päivässä jolloin on ihan hyvä olla.
Koska elämä kuitenkin jatkuu.

Pikkusisko

Välillä surettaa ettei poika saanut mahdollisuutta oppia tuntemaan pikkusiskoaan. Kun katsoo poikaa leikkimässä ja puuhailemassa omia touhujaan tulee joskus mietittyä miten hauska parivaljakko enkeli ja poika olisivatkaan olleet.  On surullista,  että poika ei nyt saanutkaan leikkikaveria. Onneksi hän on kuitenkin vielä niin pieni ettei itse ymmärrä tapahtunutta eikä tiedä surra menetystä. Ehkä jonain päivänä hän saa vielä sisaruksen ja leikkikaverin. Vaikka eihän elämästä koskaan tiedä. Mutta toivon niin.

Matka

Lähdettiin eilen ex tempore-reissuun vuorokaudeksi. Oli mukava päästä kokonaan muihin maisemiin, vaikkei se ikävää tietenkään mihinkään poista. Muissa ympyröissä olo ehkä kuitenkin hetkeksi harhautti ajatuksia. Poikakin oli innoissaan uusista paikoista, touhusi ja mennä viiletti paikasta toiseen. Oli mukava katsella hänen puuhiaan. Reissu teki meille kaikille hyvää.
Kotimatkalla radiosta soi Jenni Vartiaisen Missä muruseni on-laulu. Siitä tuli vahvasti enkeli mieleen.

"Tuuli tuule sinne missä muruseni on
Leiki hetki hänen hiuksillaan
Kerro rakkauteni, kerro kuinka ikävöin
Kerro, häntä ootan yhä vaan."
-Jenni Vartiainen: Missä muruseni on-

Pettymys

Pettymyksen tunnetta on välillä vaikea sietää. Se iskee voimakkaana silloin tällöin, eri tilanteissa. Esimerkiksi kun näkee naapuritalossa asuvan lapsiperheen ulkoilemassa. Heillä on suurin piirtein saman ikäiset lapset kuin meillä. Tulee väistämättä mieleen, että meilläkin piti elämän olla tuollaista. Tai kun mieleen pälkähtää muistikuva jostain enkelille ostamastani vaatteesta, "tuota ja tuota mekkoa en päässyt enkelille pukemaan". Olin jo ehtinyt kovasti iloita siitä, että nyt pääsen vaatettamaan tyttöäkin kun poikien vaatteet ovat jo tulleet tutuiksi. Kuulostaa pinnalliselta ja on loppujen lopuksi ihan yhdentekevää. Tärkeintä olisi ollut, että olisimme saaneet pitää enkelin.

Pettymys kumpuaa myös siitä, että meillä oli kaikki valmiina enkeliä varten. Olimme valmistautuneet elämään vauvaperhe-elämää. Koska kukapa olisi osannut, tai edes halunnut, ajatella että mitään tälläistä tulisi tapahtumaan. Tietysti jokainen tietää, että kaikkea voi raskaudessa ja synnytyksessä käydä, mutta eipä sitä normaalisti, kaiken ollessa muuten hyvin, tule ajatelleeksi. Eikä pelkääminen auta mitään. Ei niinkään voi elää, että pelkäisi koko ajan jotain tapahtuvaksi. Siinä tulee hulluksi.

Niinpä olimme tähdänneet tulevaan.
Se kaikkein tärkein, enkeli, jäi vain enään uupumaan.  

Ei mitään odotettavaa

Tyhjyyden tunne iskee edelleen välillä todella voimakkaasti. Tuntuu, että ei ole mitään mitä odottaa. Ei mitään kiintopistettä mihin tähdätä. Ei mitään määränpäätä. Aiemmin tähtäimenä ja odotuksen kohteena oli enkelin syntymä. Odotettiin, että päästään elämään perheenä, neljästään. Valmistauduttiin ja suunniteltiin.
Nyt ei oikein tiedä mihin mennä, mitä tehdä. Tuntuu, että tälläistäkö tämä nyt vain on. Ei enää mitään uutta, erilaista.
Niin... Ei enää mitään odotettavaa.

"Vielä kannanko
Vielä kannanko haaveita haudatusta
Vielä luuletko, kaipaa vain korjausta
Alla päivien uinuu

Olen koittanut ymmärtää
Kuinka lopulta kaiken menettää
Ja vain tuntea kiitollisuutta
Vaikka tahtoisin olla muualla
Onko aina kauniimpaa
Se mitä ei voi saavuttaa
Nyt vain kaipuu iltaani värittää
Kun huomaan tyhjyyden ympärillä."
-Indica: Sanoja-

Ikävä

Pari päivää on ollut vähän helpompi olla. Siitä huolimatta monta kertaa päivässä iskee haikeus. Tulee niin kova ikävä enkeliä, että tuntuu, että sydän halkeaa. Mutta eteenpäin pitää mennä. Ja eteenpäin mennään. Ihan varmasti.