Me

On todella surullista huomata kuinka paljon meitä kohtukuoleman kokeneita perheitä loppujen lopuksi onkaan. Tuntuu, että koko ajan putkahtelee tietoisuuteen uusia tapauksia. Jonkun kaverille tai kaverin kaverille on käynyt samoin tai sitten blogia käy kommentoimassa uusi, saman kokenut ihminen. Erittäin surullista ajatella, että koko ajan joku muukin tuolla jossain kamppailee tunteidensa kanssa. Pyrkii eteenpäin, selviytymään arjesta. Toisaalta se on myös tavallaan lohduttava ajatus, ei tarvitse olla tunteidensa kanssa yksin, joku muukin ymmärtää aivan täysin mitä itse käy läpi.
Eteenpäin on mentävä, the show must go on.

"The show must go on!
The show must go on!
Inside my heart is breaking,
My make-up may be flaking,
But my smile still stays on."
-Queen: The show must go on-

Neljä kuukautta

Huomenna, tasan neljä kuukautta. Toisaalta tuntuu, että kaikki on tapahtunut jossain valovuosien päässä. Jossain unessa, toisessa elämässä. Tuntuu, että aika on mennyt nopeasti. Arki ja päivät kuluvat erilaisissa touhuissa. Käydään töissä, hoidetaan poikaa, jatketaan elämää.
Todellisuudessa aikaa on kulunut ihan hirmuisen vähän. Pitäisi siis muistaa olla itselleen armolllisempi joissain asioissa. Neljä kuukautta on lyhyt aika.

Suru

Välillä tuntuu raskaalta ajatella, että suru kulkee tästä eteenpäin aina, koko loppuelämän, meidän mukana. Vaikkakin se varmasti laimenee ja helpottaa vähän otettaan, niin ei se tule koskaan enää kokonaan poistumaan. Aina puuttuu yksi. Aina on mielessä sen vuoksi haikeus.
Välillä se, ajatus että tämä tunne on aina läsnä, tuntuu taakalta. Mutta sen kanssa on vain pakko oppia elämään.

"Surua kyynelin kastella täytyy,
jotta se puhkeais kukkaan.
Helli ja hoivaa, varoen vaali
ettei se menisi hukkaan.

Pois älä oveltas käännytä koskaan
suru jos koputtaa milloin.
Pyydä se sisälle, syötä ja juota,
tarjoa yösija silloin.

Sitten kun kukkanen kesän on nähnyt
hajoaa se maahan multaan.
Näät se silti kukkana aina,
muistot on kalleinta kultaa.
Eikä sun vieraasi asumaan jäänyt
lähti se muualle matkaan.
Vielä se tulee mennäkseen jälleen
lähemmäs kuin aavistatkaan.

Se mitä kunniavieraasi kertoo
kätke se sydämees tarkoin.
Ei niitä oppeja kirjoista löydä,
ei ostaa voi miljoonin markoin.

Itkuja varten on ihmisen silmät,
vierikää kyyneleet.
Tuleehan tuolta se toinen päivä
kun on kepeät askeleet."
-Jenni Vartiainen: Suru on kunniavieras-

Leikkikaveri

Haluaisin saada pojalle pikkusisaruksen; elävän pikkusisaruksen; leikkikaverin,  jonkun jonka kanssa jakaa tämä maailma. Tuntuu välillä niin kurjalta kun joutuu sanomaan pojalle ettei ehdi juuri nyt leikkimään. Välillä kun pitäisi saada kotitöitäkin tehtyä.
Hetkittäin minulla on toiveikas ja jollain tapaa luottavainen olo. Silloin uskon, että me saamme vielä vauvan ja kaikki menee hyvin. Toisinaan kuitenkin iskee pelko, että mitä jos me emme enää saakaan vauvaa, jos en vaan tule enää raskaaksi. Mitä me sitten teemme? Tiedän, että se olisi taas uusi kriisi käsiteltäväksi.
Yritän olla miettimättä sitä liikaa. Yritän ajatella, että kyllä luonto tämän kaiken tuskan ja surun meille vielä hyvittää. Se on keino päästä eteenpäin.

Jos enkeli olisi tässä

Nyt on pyörinyt paljon, eri tilanteissa, mielessä, että miltä tämä ja tämä tilanne tuntuisi jos enkeli olisi mukana. Kuinka erilaista meidän elämä olisi?
Esimerkiksi vähän aikaa sitten olimme lähdössä valmistujaisiin. Mietin valmistautuessamme, että nyt saisimme pukea enkelille jonkun kauniin mekon. Tai pojan kanssa puistossa ollessa mietin, että enkelin kuuluisi nyt nukkua samaan aikaan päiväuniaan vaunuissa puiston laidalla.

Monesti vaunuja työntäessä tulee mieleen, että minun pitäisi nyt työntää sisarusvaunuja. Pystyn kuvittelemaan vaunut eteeni, pojan ja enkelin kyytiin vaunuihin. Yritimme viime vuoden loppupuolella myydä vanhoja vaunujamme ja katselimme samalla uusia sisarusvaunuja tilalle. Onneksi emme saaneet vanhoja myytyä emmekä ehtineet ostaa uusia. Nyt olisikin ollut kiva jos käsissä olisi ollut sisarusvaunut, joiden toinen osio huutaisi koko ajan tyhjyyttään.
Vaikkakin sen tyhjän paikan näkee kyllä silti, koko ajan, joka paikassa. Siinä kuuluisi olla enkeli.

Lapsimessut

Kävimme tänään kaikkien kohtukuoleman kokeneiden vanhempien unelmapaikassa: lapsimessuilla! Ja vieläpä ihan omasta vapaasta tahdosta.  Ihmisiä oli todella paljon, vauvasta vaariin. Mutta täytyy sanoa, että eipä tuntunut missään. Ei haitannut raskausmahat, ei pienet vauvat, ei odotusaikaan liittyvät näytteilleasettajat. Päinvastoin,  oli oikein hauska päivä!
Välillä näinkin.

Iltarukous

Puhelimeni avauskuvana on enkelin kuva. Joka ilta katson kuvaa ja silittelen enkelin poskea. Luen mielessäni hänelle iltarukouksen ja toivotan hyvää yötä. Aivan samalla tavalla kuin luen pojalle (tosin ääneen) joka ilta. Ja aivan samalla tavalla kuin luin enkelille jo raskausaikana. Silittelin mahaa ja mielessäni sanoin iltarukouksen ja hyvän yön toivotukset. Haluan jatkaa tuota tapaa.
Minun ja enkelin juttu.

Toivoisin...

Mitä toivoisin...
Maailmanrauhaa?
Lottovoittoa?
Kauneutta?
Laihuutta?
Ikuista onnea?
No miksipä ei, kaikki oikein toivottavia asioita. Mutta ihan eniten tällä hetkellä toivoisin kuitenkin elävää vauvaa. Tyttövauvaa.

Ulkokuori

Mitä näen peilistä?
Näen 32-vuotiaan naisen, kahden lapsen äidin, avovaimon.
Näen kasvot, joissa on jo ehkä hentoisia ilo- ja surujuonteita, tummat silmänaluset.
Näen hiukset,  jotka kaipaisivat vähän uutta väriä kunhan vain saisi aikaiseksi varata kampaajan.
Näen ihon, jossa on muistoina muutamia tatuointeja vuosien varrelta.
Näen vartalon, josta ensimmäisenä silmiin pistää vielä vähän iso ja pyöreä maha, joka on kantanut sisällään kaksi lasta.

Mitä näkee tuntematon ihminen?
Hän näkee vähän reilu kolmekymppisen, kulahtaneen kotiäidin. Hän näkee yhden lapsen äidin, joka ei reppana ole saanut itseään kuntoon yhden lapsen syntymän jälkeen.

Mitä tuo tuntematon ei tiedä?
Hän ei tiedä, että olen kahden lapsen äiti.
Hän ei tiedä, että olen synnyttänyt toisen lapseni vähän reilu kolme kuukautta sitten.
Hän ei tiedä,  että tuo toinen lapsi syntyikin kuolleena.
Mistäpä hän voisikaan tietää.

Nuo muut

Miksi nuo muut saa elävän vauvan, mutta me ei?
Miksi nuo muut onnistuu, mutta me ei?
Miksi nuo muut saa olla onnellisia,  mutta me ei?
Miksi nuo muut, mutta me ei?
Miksi? Ikuinen kysymys, johon ei saa koskaan vastausta.