Kiitos!

On ollut täällä blogin puolella hiljaiseloa. Tuntuu ettei ole uutta sanottavaa,  elämä rullaa eteenpäin. Saatan ehkä joskus käydä kirjoittamassa, mutta nyt ainakin toistaiseksi pistän niin sanotusti pillit pussiin.
Suuri kiitos kaikille, jotka olette käyneet lukemassa ja kommentoimassa! <3

Be strong!

Kivi

Enkeli sai viimein haudalleen kiven. Kaunis, yksinkertainen, ei mitään turhia krumeluureja. Mutta silti erityinen, erilainen, ei ihan perinteinen kivimalli. Prinsessalle prinsessakivi.
Nyt kun haudalla on kivi, tapahtuma konkretisoitui taas jollain uudella tavalla. Nyt kaikki on valmista, kaikki on tehty. Elämä meni nyt vain näin, piste.
Siinä lepää meidän pieni tyttö, pojan pikkusisko, meidän kaikkien rakas. Meidän enkeli.

Tapahtui töissä

Kohtaus töistä: Perhe tulee tuomaan 5-vuotiasta poikaansa harrastukseen. Olen ryhmää ovella vastassa. Perheen isän olkapäällä tuhisee noin 3 viikkoinen tyttövauva. Pienessä kippurassa, puettuna punaiseen. Yritän olla katsomatta, olla kiinnittämättä huomiota.
Tunnin jälkeen poikaa tulee hakemaan äiti vauvan kanssa. Vauva on vaunuissa, ei näkyvillä. Huokaisen helpotuksesta, nyt ei tarvitse nähdä häntä. Poika kuitenkin haluaa esitellä vauvan minulle ja hihkaisee ylpeän isoveljen innolla: "Katso, eikö olekin kaunis vauva!" No, enhän voi tuottaa pienelle pojalle pettymystä, pakko katsoa.
"Onhan se, kaunis vauva..."

Pikkumaista

On ollut nyt vähän hiljaiseloa täällä. Olen tehnyt lyhyttä sijaisuutta, ollut töissä muutamana päivänä viikossa. Vaikka työpäiviä ei olekaan ollut kuin muutama viikossa, niin silti tuntuu, että on ollut kovasti hulinaa. Ei ole oikein enää iltaisin jaksanut keskittyä koneen ääreen.
Tämä työjakso on kuitenkin tuntunut ihan hyvältä. Saa väkisinkin muutakin ajateltavaa, pääsee vähän muihin ympyröihin.

Olen tässä viime aikoina miettinyt, että onko pikkumaista olla innostumatta tai iloitsematta muiden raskausuutisista. Ihan lähimpien ystävien uutisista nyt olisin onnellinen. Ilman muuta. Vaikeuksia kun löytyy muiltakin tällä vauvasaralla. Mutta en vain pysty iloitsemaan puolituttujen tai ei niin läheisten ihmisten raskausilmoituksista. Huonoa käytöstä? Pikkumaista? Itsekästä? Kaameaa kateutta tai katkeruutta?
Ehkäpä, mutta tunteilleen ei voi mitään. Sanon suoraan, että koen, että minulla on siihen jollain tapaa oikeus. Minun ei tarvitse iloita, koska se kouraisee edelleen liian syvältä. He saavat onnen, me emme.
Elämä ei ole reilua.

Päivän ja yön mietteitä

Tänään on jostain syystä pyörinyt useaan otteeseen mielessä kysymys: miksi? Miksi juuri meille piti käydä näin? Kysymys johon ei meidän kohdalla saada koskaan vastausta. Ja jota juuri tästä syystä on edes aivan turha miettiä. Mutta mietinpä kuitenkin, aina silloin tällöin.

Näin viime yönä unta, että olin menossa johonkin ultraan ja lääkäri totesi, että "kyllä siellä hyvinkin voi olla kaksi alkiota". Heräsin harmikseni liian aikaisin enkä ehtinyt sitten nähdä oliko vaiko eikö ollut. Ihme unia. Tiedä mistä nuokin aina kumpuaa.

Onni

Eilen oli todella mukava päivä. Puuhailimme ihan arkisia juttuja: pestiin pyykkiä, siivottiin, käytiin kaupassa, laitettiin ruokaa, leikittiin. Poika, minä ja mies. Ihan tavallinen perhe. Pitkästä aikaa oli tunne, että ehkä emme olekaan koko loppuelämäämme vain suurta surua mukanamme kantava perhe, vaan voimme välillä tehdä ihan tavallisen perheen arkisia asioita. Miettimättä hautakynttilöiden ostoa tai hautakivien malleja tai mahdollista uutta raskautta ja sen tuomaa pelkoa. Toki suru on ja pysyy, niinkuin kaipauskin, mutta sen ei ehkä tarvitsekaan tuntua taakalta.
Jos olen jotain tästä oppinut, niin sen, että elämä on tässä ja nyt. Ei huomenna, ei eilen, vaan nyt. Kliseistä, mutta totta. Juuri eilen tavoitin tuon nyt-hetken. Ripustin pyykkiä ja katselin kun poika leikki keskittyneesti itsekseen,  mies laittoi ruokaa. Valtava onnen tunne tulvahti läpi. Tällaista elämän pitäisi olla, pieniä arkisia asioita. Rauha sydämessä ja mielessä.

Me

On todella surullista huomata kuinka paljon meitä kohtukuoleman kokeneita perheitä loppujen lopuksi onkaan. Tuntuu, että koko ajan putkahtelee tietoisuuteen uusia tapauksia. Jonkun kaverille tai kaverin kaverille on käynyt samoin tai sitten blogia käy kommentoimassa uusi, saman kokenut ihminen. Erittäin surullista ajatella, että koko ajan joku muukin tuolla jossain kamppailee tunteidensa kanssa. Pyrkii eteenpäin, selviytymään arjesta. Toisaalta se on myös tavallaan lohduttava ajatus, ei tarvitse olla tunteidensa kanssa yksin, joku muukin ymmärtää aivan täysin mitä itse käy läpi.
Eteenpäin on mentävä, the show must go on.

"The show must go on!
The show must go on!
Inside my heart is breaking,
My make-up may be flaking,
But my smile still stays on."
-Queen: The show must go on-

Neljä kuukautta

Huomenna, tasan neljä kuukautta. Toisaalta tuntuu, että kaikki on tapahtunut jossain valovuosien päässä. Jossain unessa, toisessa elämässä. Tuntuu, että aika on mennyt nopeasti. Arki ja päivät kuluvat erilaisissa touhuissa. Käydään töissä, hoidetaan poikaa, jatketaan elämää.
Todellisuudessa aikaa on kulunut ihan hirmuisen vähän. Pitäisi siis muistaa olla itselleen armolllisempi joissain asioissa. Neljä kuukautta on lyhyt aika.

Suru

Välillä tuntuu raskaalta ajatella, että suru kulkee tästä eteenpäin aina, koko loppuelämän, meidän mukana. Vaikkakin se varmasti laimenee ja helpottaa vähän otettaan, niin ei se tule koskaan enää kokonaan poistumaan. Aina puuttuu yksi. Aina on mielessä sen vuoksi haikeus.
Välillä se, ajatus että tämä tunne on aina läsnä, tuntuu taakalta. Mutta sen kanssa on vain pakko oppia elämään.

"Surua kyynelin kastella täytyy,
jotta se puhkeais kukkaan.
Helli ja hoivaa, varoen vaali
ettei se menisi hukkaan.

Pois älä oveltas käännytä koskaan
suru jos koputtaa milloin.
Pyydä se sisälle, syötä ja juota,
tarjoa yösija silloin.

Sitten kun kukkanen kesän on nähnyt
hajoaa se maahan multaan.
Näät se silti kukkana aina,
muistot on kalleinta kultaa.
Eikä sun vieraasi asumaan jäänyt
lähti se muualle matkaan.
Vielä se tulee mennäkseen jälleen
lähemmäs kuin aavistatkaan.

Se mitä kunniavieraasi kertoo
kätke se sydämees tarkoin.
Ei niitä oppeja kirjoista löydä,
ei ostaa voi miljoonin markoin.

Itkuja varten on ihmisen silmät,
vierikää kyyneleet.
Tuleehan tuolta se toinen päivä
kun on kepeät askeleet."
-Jenni Vartiainen: Suru on kunniavieras-

Leikkikaveri

Haluaisin saada pojalle pikkusisaruksen; elävän pikkusisaruksen; leikkikaverin,  jonkun jonka kanssa jakaa tämä maailma. Tuntuu välillä niin kurjalta kun joutuu sanomaan pojalle ettei ehdi juuri nyt leikkimään. Välillä kun pitäisi saada kotitöitäkin tehtyä.
Hetkittäin minulla on toiveikas ja jollain tapaa luottavainen olo. Silloin uskon, että me saamme vielä vauvan ja kaikki menee hyvin. Toisinaan kuitenkin iskee pelko, että mitä jos me emme enää saakaan vauvaa, jos en vaan tule enää raskaaksi. Mitä me sitten teemme? Tiedän, että se olisi taas uusi kriisi käsiteltäväksi.
Yritän olla miettimättä sitä liikaa. Yritän ajatella, että kyllä luonto tämän kaiken tuskan ja surun meille vielä hyvittää. Se on keino päästä eteenpäin.

Jos enkeli olisi tässä

Nyt on pyörinyt paljon, eri tilanteissa, mielessä, että miltä tämä ja tämä tilanne tuntuisi jos enkeli olisi mukana. Kuinka erilaista meidän elämä olisi?
Esimerkiksi vähän aikaa sitten olimme lähdössä valmistujaisiin. Mietin valmistautuessamme, että nyt saisimme pukea enkelille jonkun kauniin mekon. Tai pojan kanssa puistossa ollessa mietin, että enkelin kuuluisi nyt nukkua samaan aikaan päiväuniaan vaunuissa puiston laidalla.

Monesti vaunuja työntäessä tulee mieleen, että minun pitäisi nyt työntää sisarusvaunuja. Pystyn kuvittelemaan vaunut eteeni, pojan ja enkelin kyytiin vaunuihin. Yritimme viime vuoden loppupuolella myydä vanhoja vaunujamme ja katselimme samalla uusia sisarusvaunuja tilalle. Onneksi emme saaneet vanhoja myytyä emmekä ehtineet ostaa uusia. Nyt olisikin ollut kiva jos käsissä olisi ollut sisarusvaunut, joiden toinen osio huutaisi koko ajan tyhjyyttään.
Vaikkakin sen tyhjän paikan näkee kyllä silti, koko ajan, joka paikassa. Siinä kuuluisi olla enkeli.

Lapsimessut

Kävimme tänään kaikkien kohtukuoleman kokeneiden vanhempien unelmapaikassa: lapsimessuilla! Ja vieläpä ihan omasta vapaasta tahdosta.  Ihmisiä oli todella paljon, vauvasta vaariin. Mutta täytyy sanoa, että eipä tuntunut missään. Ei haitannut raskausmahat, ei pienet vauvat, ei odotusaikaan liittyvät näytteilleasettajat. Päinvastoin,  oli oikein hauska päivä!
Välillä näinkin.

Iltarukous

Puhelimeni avauskuvana on enkelin kuva. Joka ilta katson kuvaa ja silittelen enkelin poskea. Luen mielessäni hänelle iltarukouksen ja toivotan hyvää yötä. Aivan samalla tavalla kuin luen pojalle (tosin ääneen) joka ilta. Ja aivan samalla tavalla kuin luin enkelille jo raskausaikana. Silittelin mahaa ja mielessäni sanoin iltarukouksen ja hyvän yön toivotukset. Haluan jatkaa tuota tapaa.
Minun ja enkelin juttu.

Toivoisin...

Mitä toivoisin...
Maailmanrauhaa?
Lottovoittoa?
Kauneutta?
Laihuutta?
Ikuista onnea?
No miksipä ei, kaikki oikein toivottavia asioita. Mutta ihan eniten tällä hetkellä toivoisin kuitenkin elävää vauvaa. Tyttövauvaa.

Ulkokuori

Mitä näen peilistä?
Näen 32-vuotiaan naisen, kahden lapsen äidin, avovaimon.
Näen kasvot, joissa on jo ehkä hentoisia ilo- ja surujuonteita, tummat silmänaluset.
Näen hiukset,  jotka kaipaisivat vähän uutta väriä kunhan vain saisi aikaiseksi varata kampaajan.
Näen ihon, jossa on muistoina muutamia tatuointeja vuosien varrelta.
Näen vartalon, josta ensimmäisenä silmiin pistää vielä vähän iso ja pyöreä maha, joka on kantanut sisällään kaksi lasta.

Mitä näkee tuntematon ihminen?
Hän näkee vähän reilu kolmekymppisen, kulahtaneen kotiäidin. Hän näkee yhden lapsen äidin, joka ei reppana ole saanut itseään kuntoon yhden lapsen syntymän jälkeen.

Mitä tuo tuntematon ei tiedä?
Hän ei tiedä, että olen kahden lapsen äiti.
Hän ei tiedä, että olen synnyttänyt toisen lapseni vähän reilu kolme kuukautta sitten.
Hän ei tiedä,  että tuo toinen lapsi syntyikin kuolleena.
Mistäpä hän voisikaan tietää.

Nuo muut

Miksi nuo muut saa elävän vauvan, mutta me ei?
Miksi nuo muut onnistuu, mutta me ei?
Miksi nuo muut saa olla onnellisia,  mutta me ei?
Miksi nuo muut, mutta me ei?
Miksi? Ikuinen kysymys, johon ei saa koskaan vastausta.

Tatuointeja, hautakiviä ja vähän muutakin

Pitkästä aikaa olen taas täällä.  On tuntunut ettei ole oikein mitään sanottavaa,  ei ole jaksanut tulla kirjoittamaan. Mutta nyt: I'm back!

Viime viikko sujui hyvin. On ihanaa kun aurinko paistaa ja on selkeästi kevät! Saimme tiistaina kauan odottamamme tatuoinnit. Nyt on molemmille lapsille, pojalle ja enkelille, omat tatuoinnit. Minulla käsivarressa ja miehellä pohkeissa. Olin jo enkelin raskauden aikana miettinyt, että sitten kun enkeli on syntynyt,  niin menen ottamaan kolmannen tatuoinnin. Sitten kun kävi niinkuin kävi, niin tuli jo sairaalassa vahva tunne, että nyt minun on saatava se tatuointi. Niinpä varasimme ajat jo silloin kun kävimme hoitamassa hautajaisasioita. Nyt on sitten lapset ihan konkreettisesti iholla, koko loppu elämän.

Kävimme myös viime viikolla katsomassa hautakivimalleja. Tilasimme kahdesta kivestä luonnokset ja niitä nyt sitten odottelemme.

Ensi syksyn työkuviotkin alkavat pikkuhiljaa selvitä. Asiat, ja elämä, menevät eteenpäin.

Askeleita

Olen alkanut järjestellä syksyn työkuvioita. Minulla ei ole vakituista paikkaa mihin palata, joten kaikki pitää rakentaa uudestaan alusta. Alunperinhän tälläistä ei olisi pitänyt edes tässä vaiheessa joutua miettimään. Mutta... No elämä ei mene aina niin kuin elokuvissa. Ahdistaa kun joutuu tämän kaiken lisäksi vielä miettimään ja stressaamaan saako niitä töitä ja mihin poika hoitoon. Mutta ei auta.
Olen ottanut nyt jo loppukevääksi lyhyen sijaisuuden ja olen töissä parina päivänä viikossa. Sitä odotan innolla. Saa vähän vastapainoa kaikelle. Toivottavasti nämä työkuviot tästä muutenkin selkenisivät.

Pieni pingviinin poikanen

Joku aika sitten tuli televisiosta ohjelma pingviineistä. Katselimme sitä hetken aikaa. Ohjelmassa esiteltiin eri pingviinilajeja ja yhteisön elämää. Eräs pingviiniemo oli hukannut poikasensa. Oli hyytävän kylmä ilma ja lumimyrsky. Emo etsi poikastaan epätoivoisesti myrskyn jälkeen ja suureksi suruksi löysi sen kuolleena. Se oli jäätynyt. Emon suru ja hätä oli käsin kosketeltavaa. Pystyin niin samastumaan pingviiniemon tuskaan. Se huusi ja yritti hätääntyneenä tökkiä poikastaan, jotta se heräisikin henkiin. Mutta niin ei tietenkään tapahtunut. Mieleen palautui enkelin syntymä. Kuinka ajatteli vain, että "kohta se herää, kyllä se alkaa kohta hengittää". Mutta enkeli oli jo mennyt. Kuten pieni pingviinin poikanenkin.

Varo vaan!

"Älä kuule vielä iloitse! Varo vaan, se voi vielä kuolla!" Näin tekisi mieli mennä nykyään sanomaan kaikille raskaana oleville, jotka tulevat kadulla vastaan. No, en tietenkään oikeasti mene, mutta ajatus käy mielessä joka kerta kun näen raskausmahan. Aika kamalaa, mutta siltä vaan nyt tuntuu. Tekisi mieli varoittaa muita. Ei näistä paljon neuvolassa huudella.
Elämä on arvaamatonta!