Askeleita

Olen alkanut järjestellä syksyn työkuvioita. Minulla ei ole vakituista paikkaa mihin palata, joten kaikki pitää rakentaa uudestaan alusta. Alunperinhän tälläistä ei olisi pitänyt edes tässä vaiheessa joutua miettimään. Mutta... No elämä ei mene aina niin kuin elokuvissa. Ahdistaa kun joutuu tämän kaiken lisäksi vielä miettimään ja stressaamaan saako niitä töitä ja mihin poika hoitoon. Mutta ei auta.
Olen ottanut nyt jo loppukevääksi lyhyen sijaisuuden ja olen töissä parina päivänä viikossa. Sitä odotan innolla. Saa vähän vastapainoa kaikelle. Toivottavasti nämä työkuviot tästä muutenkin selkenisivät.

Vuoristorataa

Juuri kun eilen ehdin kirjoittaa, että on ollut jo useamman päivän ajan helpompi olla, niin eikös olotila ollut tänään ihan toinen! No sehän nyt on tiedetty jo, että vuoristorataahan tämä tulee olemaan vielä pitkän aikaa. Eipä siitä mihinkään pääse. Oli jo aamusta sellainen olo, että voisi mennä metsään huutamaan ja päivä sen kuin parani kun joka puolella tuntui taas vilisevän pieniä vauvoja ja raskausmahoja. Hyvinä päivinä kestän ne nykyään melko hyvin, mutta huonoina päivinä ne ovat edelleen kova pala. Kaiken lisäksi törmäsin tuttavaan, joka iloisena kyseli meidän kuulumisia ja jolle jouduin selittämään tapahtumat. Että sellainen päivä...
No, huomenna on uusi päivä.

Kirja

Saimme joku aika sitten lahjaksi kirjan, Mereen haudattu unelma, joka kertoo kohtukuoleman kokeneen perheen tarinan. Kirjassa Elina Nissinen kertoo perheensä kokemuksista, syistä, seurauksista ja tunteista, joita kohtukuolema herätti. En ole vielä lukenut kirjaa. Jotenkin tuntuu, että aihe on vielä liian lähellä ja muiden tarinoiden lukeminen aiheuttaa vaan enemmän ahdistusta. Juuri samaisesta syystä en seuraa kuin muutamaa aiheeseen liittyvää blogia. Vertaistuki on tietyissä määrin hyväksi, mutta en halua, että se aiheuttaa lisää ahdistusta. Onko kukaan teistä lukenut kyseistä, tai jotain muuta, aiheeseen liityvää kirjaa?

Kuluneen viikon aikana on ollut helpompi olla. Suru ja ahdistus ei ole ollut niin vahvasti läsnä, vaan tunnetta voisi kuvata ennemminkin kaihoksi. Meillä on ollut mukava viikko kaikin puolin. Mies piti talviloman ja nautimme yhdessä olosta, kävimme muutamalla lyhyellä matkalla, rentouduimme ja olimme.

Vaatteita ja kohtalon ivaa

Otin haasteen vastaan: lähdin lastenvaatekutsuille. Kutsut sujuivatkin suurimmaksi osin hyvin. Oli rauhallinen olo. Ainoastaan yhdessä kohdassa esittelyä, eräiden tiettyjen tyttöjen vaatteiden kohdalla ahdisti. Olisin halunnut ne meidän prinsessalle, enkelille. Muuten pystyin rauhallisin mielin olemaan mukana.
Ahdistusta on sen sijaan aiheuttanut tieto siitä, että seinänaapurilla on laskettuaika nyt viikonloppuna. On oikein kohtalon ivaa, että olemme tähän mennessä olleet koko talon ainoa lapsiperhe ja juuri nyt, kun kävi miten kävi, naapurit saavat esikoisensa. Käännetään oikein urakalla veistä haavassa. Mutta elämä on... Sitten vaan odottelemaan seinän takaa kuuluvaa vauvan itkua.

Sattuman kauppaa

Tänään oli jälkitarkastus äitiyspolilla. Ahdisti melko paljon mennä sinne. Ei itse tarkastuksen vuoksi vaan sen paikan takia. Viimeksi siellä ollessamme enkeli oli todettu kuolleeksi ja loppujen lopuksi lähdimme sieltä tyhjin käsin. Lisäksi ahdisti ajatus siitä, että siellä istuu raskaana olevia odottamassa tutkimuksiin pääsyä. Ja niinhän niitä olikin. Kaiken huipuksi jostain alkoi kuulua ihan pienen vauvan itkua. Se kruunasi kaiken.
Kävimme tarkastuksessa läpi myös eri tutkimusten tuloksia. Mitään syytä tapahtuneelle ei ollut löytynyt. Enkelin kuolema oli sattuman kauppaa, huonoa tuuria. Olimme tosin tienneet sen jo etukäteen, koska se kävi ilmi saamastamme kuolintodistuksesta. Näin nyt siis vain tapahtui.
Käynnin jälkeen oli taas tyhjä olo. Tämä oli viimeinen enkelin kuolemaan liittyvä "pakko hoitaa -asia". Nyt sitten vain jatketaan. Eletään elämää.