Ei mitään odotettavaa

Tyhjyyden tunne iskee edelleen välillä todella voimakkaasti. Tuntuu, että ei ole mitään mitä odottaa. Ei mitään kiintopistettä mihin tähdätä. Ei mitään määränpäätä. Aiemmin tähtäimenä ja odotuksen kohteena oli enkelin syntymä. Odotettiin, että päästään elämään perheenä, neljästään. Valmistauduttiin ja suunniteltiin.
Nyt ei oikein tiedä mihin mennä, mitä tehdä. Tuntuu, että tälläistäkö tämä nyt vain on. Ei enää mitään uutta, erilaista.
Niin... Ei enää mitään odotettavaa.

"Vielä kannanko
Vielä kannanko haaveita haudatusta
Vielä luuletko, kaipaa vain korjausta
Alla päivien uinuu

Olen koittanut ymmärtää
Kuinka lopulta kaiken menettää
Ja vain tuntea kiitollisuutta
Vaikka tahtoisin olla muualla
Onko aina kauniimpaa
Se mitä ei voi saavuttaa
Nyt vain kaipuu iltaani värittää
Kun huomaan tyhjyyden ympärillä."
-Indica: Sanoja-

Menetys

Tänään hautasimme pienen enkelimme. Siunaustilaisuus oli kaunis ja yksinkertainen. Paikalla olivat kaikki läheisimmät. Tilaisuus oli raskas, mutta sen jälkeen oli kuitenkin jollain tavalla helpottunut olo. Yksi etappi oli saavutettu ja siitä selvitty.
Nyt on kuitenkin sanoinkuvaamattoman tyhjä olo. Ei oikein tiedä mitä tehdä, mitä tästä eteenpäin? Kaiken lopullisuus, se että olemme oikeasti menettäneet enkelimme, konkretisoitui täysin vasta nyt. Hautasimme enkelin mukana yhdeksän kuukauden aikana luodut haaveet ja odotukset. Tilalla on tyhjyys.

Tyhjä olo

Ei oikein mitään sanottavaa. Tyhjä olo, niin fyysisesti kuin henkisestikin. Tänään oli vähän raskaampi päivä. Käytiin äitiysneuvolassa keskustelemassa tapahtuneesta. Se oli ihan hyvä käynti, mutta melko uuvuttava. Lisäksi kävin taas verikokeissa sairaalassa. Ahdisti melkoisesti astua sairaalan ovista sisään. Sinne olimme jättäneet viimeksi käydessämme enkelin.
Tyhjä pää, kertakaikkiaan.